Someron alppiniityillä

Somerolla, Häntälän kylässä, vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä. Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä. Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta. Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt mannersuomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos(tai maisema)kuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta ("Ai tuollainen...luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava"). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi(?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. "Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?", oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. "LÄHTETÄÄN KOTTIIN!", säesti 2-vuotias. "Joko syödään keksejä?". Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta). Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille. Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.

Satumetsään sandaaleissa

Niin vain kevät humahti kesäksi, tuomet kukkivat ja kuihtuivat pikavauhdilla, ahomansikat ja mustikat ovat muuttuneet kukista raakileiksi ja mäkitervakot hehkuvat tienpientareilla siellä mihin lupiinit eivät ole vielä ehtineet. Kesä yllätti myös puutarhurin ja kasvimaalla kökkijän ja viime aikojen retket ovat suuntautuneet enimmäkseen alle 50 metrin päähän ulko-ovesta. Noillakin retkillä kuitenkin kokee ja näkee yhtä sun toista. Kuopsutukseen saa äkkiä lisää energiaa kun seurailee hetken kimalaisten väsymätöntä uurastusta ja lepohetkiin voi ottaa mallia vaikkapa aurinkoisella kivellä loikoilevalta sisiliskolta. Tuoksumaailmaa hallitsevat tällä hetkellä ruusut ja pihapuuhia rytmittävältä, kohta jo hiljentyvältä, livesoittolistalta löytyvät mm. hernekerttu, laulurastastas, kultarinta, käki sekä läheiselle järvelle asettautunut kuikka. Kuin mökillä asuisi!

Kivikkokimalainen (Bombus lapidarius) työssään

Vaikka on ollut mahtavaa hurahtaa pihaelämään, huomaan että uteliaan tutkimusretkeilijän mieli tarvitsee säännöllisesti myös hieman kauemmas suuntautuvia retkiä. Kauemmaksi lähtemisen ei onneksi tarvitse tarkoittaa satojen tai kymmenienkään kilometrien päähän matkustamista. Niin paljon mielenkiintoista koluttavaa on jo tässä ihan lähiseudulla. Yhden tällaisen lähiympäristöön suuntautuneen tutkimusretken tein kuukausi sitten, äitienpäivänä.

Äitienpäivän valkovuokkoja

Iltapäivällä, useamman sukupolven ja perheen kesken viettyjen juhlien jälkeen, kippasin taaperon päiväunille, pakkasin reppuun kameran, kiikarit ja uimapuvun ja hyppäsin pyörän selkään vailla selvää suunnitelmaa kohteesta. Reitille osui eräs metsä, jota olin aiemmin tutkinut kartasta ja ilmakuvasta ja lisännyt "lähiseudun kiinnostavat retkikohteet" -listalle. Hetken emmittyäni kenkävarustusta - en ollut lähtiessä löytänyt lenkkareita, joten olin liikkeellä tyylikkäällä nilkkasukat ja sandaalit yhdistelmällä - päätin jättää pyörän tien sivuun ja rämpiä syvemmälle metsään. Kesän ensimmäiset hyttyset löysivät hetkessä shortsien ja nilkkasukkien väliin jääneen alueen, mutta onneksi elikoiden määrä oli vielä maltillinen. 

Suuntasin puhelimen karttasovellusta hyödyntäen kohti metsän pohjoisosan puroa ja jäin matkalle osuneeseen notkelmaan kuvaamaan viistossa valossa kylpenyttä tuomiryteikköä. Se oli kuin pikkuruinen viidakko siinä keskellä vanhaa kuusimetsää. Sirittäjän laulu pulppusi lähipuista, mustarastas rapisteli hieman kauempana kuivia lehtiä ja jostain kuului harvakseltaan huojuvan kuusen narinaa. Uppouduin kuvaamaan ympäristöä, ilmassa parveilleita pienen pieniä sääskiä, möngin metsän pohjalla yrittäen löytää sopivaa kuvakulmaa saniaisiin ja unohdin tyystin ajantajun. Juuri tällaisten hetkien takia rakastan valokuvaamista. Harvoin muulloin pystyn niin täysin keskittymään yhteen asiaan ja unohtamaan ympäriltä kaiken muun kuin kuvatessa.

Löydätkö kuvasta tanssivat keijut?

Lopulta jatkoin matkaa alas puron rantaan ja voi millaiseen paikkaan päädyinkin! Kevätlinnunsilmät loistivat miniatyyriaurinkoina ja puron ylle kaatuneet puut sammaloituneine runkoineen ja heleänvihreine lehtineen loivat juuri sellaisen satukirjojen näyn, jossa hetken vietettyään paatuneinkin tosikkomieli vakuuttuu näkymättömän metsän pikkuväen olemassaolosta. Puron toisella puolella tunnelmaa loi vielä vanha autiotalo. Loppuaika kuluikin sitten tätä maisemaa kuvatessa ja rämpien sandaaleissa upottavassa rantahiekassa/-mudassa. Siitä hiekasta löysin myös toisen kulkijan jäljet, joista olin laskevinani viisi varvasta, mutta tarkkaa lajimääritystä en uskaltanut muutaman epäselvän jäljen perusteella tehdä.

Kevätlinnunsilmän kukat jäävät helposti huomaamatta kiireiseltä kulkijalta

Kuka tästä kulki puroon lutraamaan?

Tällaisia pikkuretkiä olen tehnyt tämän kevään/alkukesän aikana aina tilaisuuden tullen. Tarkoitus on myös täyttää seuraavat pari kuukautta sellaisilla, tehdä yksi pidempi kotimaan reissu sekä koittaa malttaa istua koneella kirjoittamassa tänne blogiin niistä.