lauantai 1. lokakuuta 2016

Vahingossa Otsamolle

"Minä kaipaan tunturiin niin paljon, että minun sielua aivan korventaa", dramatisoin taannoin kotona. Enkä edes varsinaisesti liioitellut. Siitä on nyt muutama vuosi aikaa, kun olen viimeksi astunut puuttomalle paljakalle. Muutama vuosi liikaa.


Luulen siis, että kun seuraavan kerran rämmin tunturikoivikon läpi, kipuan puurajan yläpuolelle ja katson edessä levittäytyvää erämaata ja sinertyvää horisonttia, siitä tulee vähän tunteikasta. Siinä saattaa vierähtää pari onnenkyyneltä. Ties vaikka kokonainen tunturipuro. Ehkä askeleeni säikäyttävät kiirunan, joka naristen lentää rinnettä alas vain sen verran kuin on pakko. Jos olen oikein onnekas, näen kirjavan sopulin vilahtavan koloonsa. Lisäksi saatan ainakin heittäytyä vaivaiskoivumatolle tunnelmoimaan, täräyttää pusun rupijäkälien kirjailemiin kiviin ja pussittaa sopulin papanoita kotiinviemiseksi. Jos siis enää maltan palata kotiin.

Tuota hetkeä odotellessa voi onneksi aina uppoutua vanhoihin kuviin ja muistoihin ja ylläpitää ainaista tunturikaipuuta. Tässä siis (hatarana) reissumuistelmana se edellinen kerta, kun sulan maan aikaan nousin puurajan yläpuolelle, Inarin Otsamotunturin laelle. Se oli syyskuussa 2013. Useimmat tämän kirjoituksen kuvista löytyvät vanhasta kuvablogistani, eli osittain kierrätysmateriaalilla mennään, mutta nyt on mukana tarinaakin.


Vuonna 2013 oli sellainen syyskuu, että poimin teepaidassa mansikoita mummini kasvimaalta Inarissa. Oli järjettömän kaunis ruska ja lähes uimalämmin Inarijärvi. Syyskuussa.

 

Ei minun alunperin pitänyt edes sinä päivänä kiivetä tunturiin. Sanoin lähtiessäni, että käyn vähän kävelyllä ja kuvaamassa jokivartta Juutualla. No niin minä kävinkin, en vain malttanut kääntyä takaisin kovin pian. 


Lähdin kulkemaan Juutuanjokea seuraavaa polkua Siidaa vastapäätä olevasta lähtöpisteestä. Tämä joen pohjoispuolelta lähtevä reitti ei oikeastaan edes kulje joen rantoja pitkin, vaan mutkittelee metsän puolella. Suunnittelin, että kävelisin metsässä Jäniskosken sillalle ja kuvaisin jokea sitten paluumatkalla. Kun pääsin sillalle asti oli ihan selvää, etten ollut vielä valmis kääntymään takaisin. Metsä houkutteli puoleensa ja sen sisällä kiemurteleva polku ei antanut juuri muita vaihtoehtoja kuin hipsiä kurkistamaan, että mitähän seuraavan ja sitä seuraavan ja ehkä vielä sitä seuraavan mutkan takaa löytyy. Tai hipsiminen on tässä ehkä väärä sana. Nyt kun jo tiedostin, että reissusta tulisi hieman pidempi kuin olin suunnitellut, yritin edetä joutuisasti marssien.


Kun metsän läpi alkoi pilkahdella tunturin rinnettä, tuumin että voisihan sitä nyt kiivetä sen verran, että näkisi edessä kohoavan Otsamon. Ja ehkä vähän maisemiakin. No, arvaahan sen sitten, että miten siinä käy. Jos nyt tuon seuraavan nousun vielä nousisi. Ja seuraavan. Ja... Ohhoh, kohtahan se huippu jo onkin, että ei kai sitä nyt enää voi kääntyä takaisin.


Koko matkan maisema ympärillä levittäytyi niin riemunkirjavana, ettei kukaan muu kuin napapiirin pohjoispuolen syksy voi mitenkään värittää sellaista olematta vähän överi. Kun rinteeltä alkoi näkyä retken lähtöpiste, Juutuanvuono, tajusin miten kauas olin kulkenut. Vasta tätä juttua kirjoittaessani tarkistin tiedon Juutua-Otsamo-reitin pituudesta: yhteen suuntaan 9 kilometriä. Ja polun alkuun päästäkseni olin jo lompsinut noin kilometrin tien laitaa pitkin. Kapusin ylemmäs ja makasin välillä rinteessä kuvaamassa keltaisena hehkuvien koivujen täplittämää metsämaisemaa ja punaisena palavaa varpumattoa.  Horisontissa Inarinjärvi, Saamenmeri, kasvoi kasvamistaan.






Lopulta saavuin huipulle. Ja ymmärsin, miksi tunturi oli niin vääjäämättä vetänyt puoleensa. Sillä tiedättekö sellaisen maiseman, jota ei edes kannata yrittää sanoin kuvailla? Otsamon huipulta Muotkan erämaan suuntaan avautui juuri sellainen.



Sen maiseman ääreltä oli vaikea lähteä. Olisin mieluiten linnoittautunut reppuineni tunturin huipun harmaakylkiseen päivätupaan ja odottanut, että lumikinokset hautaisivat sen. Viettänyt talven tunturissa revontulikaton alla ja riemastunut, kun ensimmäiset kapustarinnat viheltäisivät saapuneensa. Ehkä sitten olisin ollut valmis laskeutumaan alas kevätpurojen saattelemana.

Totuus oli toki kuvitelmaa karumpi. Vietin tuon mykistävän maiseman edessä vain hetken. Kurkistin sisään päivätupaan, mutten edes avannut ovea. Lähdin rientämään alaspäin ja mietin ehtisinkö takaisin ennen auringon laskua. Olinhan lähtenyt matkaan vasta iltapäivän puolella. Kovin pitkälle en kuitenkaan päässyt, sillä satuin huomaamaan rinteillä kulkevan pienen porotokan. Eihän sellaista näkyä voinut niin vain ohittaa. Siinä porokuiskaajana vierähti sitten tovi ja ehkä toinekin ja kameran muistikortille kertyi muutama kuva.


Loppumatka meni yllättävän porotauon takia melkein juoksuksi ja kuvaaminen rajoittui muutamaan räpsäisyyn jokivarren ruskasta. Eli retken alkuperäinenkin tarkoitus tavallaan toteutui.


Lopulta olin kuin olinkin pimeän tuloa nopeampi ja päivän päätteeksi upotin jalkani viilenemään Inarinjärveen. Olipahan reissu! Muille Juutua-Otsamon-polun patikointia suunnitteleville suosittelen hivenen parempaa suunnitelmallisuutta, lähtemistä liikkeelle jo heti aamusta ja runsaampaa eväsvarustusta. Tai juoksukenkiä.


tiistai 20. syyskuuta 2016

Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kun kalenteri on jo tukevasti syyskuun puolella ja taivas valuu huumaavien krruu-huutojen säestämänä etelään, voi varmaan aloittaa kesän muistelemisen. Hetken mietin, että viitsinkö edes kirjoittaa tänne kesäretkistä, koska kuvat niiltä ovat enimmäkseen puhelimella räpsittyä. Sitten tajusin, että juuri tästä haluaisin päästä eroon – ajatuksesta, että jos joutuu laskemaan omaa rimaa, ei kannata tehdä ollenkaan.


Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni. Onneksi minua ei ihan uskottu.


Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin. Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan. Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijoon vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.



Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin.  Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä. Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä. Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.
Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.
Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana enkä enää noteerannut musiikkia. Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivan pituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli... Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta... No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.


Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.



Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä


Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein. Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.



Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan. Ihmisiä tuli ja meni ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja. No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Nuku yö ulkona: Yö takapihan taikametsässä

Minä haluaisin olla sellainen, joka saa jonkun idean ja toteuttaa sen heti. Joskus olenkin. Mutta vähintään yhtä usein olen sellainen, joka asuu metsän laidalla kaksi vuotta, kulkee neulasten peittämiä polkuja lähes päivittäin ja pohtii aina silloin tällöin, että olispa hauska myös yöpyä siellä. Takapihan pikkuisessa taikametsässä.


Kahden vuoden pähkäily johti lopulta toimintaan, kun lauantaille suunniteltu telttaretki peruuntui, ja teki silti mieli nukkua jossain muualla kuin omassa sängyssä. Ylimääräisen kimmokkeen hommalle toi Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haaste. Ajatus yöpymisestä yksin metsän keskellä, mutta samalla osana tuhansien ihmisten porukkaa, oli niin riemastuttava, että se täytyi toteuttaa.

Illan jo pimennyttyä lähdin otsalampun kanssa metsään virittelemään riippumattoa. Sopivan paikan löydyttyä kävin hakemassa sisältä makuupussin ja -alustan ja nappasin vielä kirjan kainaloon. Matkaa kotiovelta riippumatolle oli noin 100 metriä, mutta pimeä metsä kaappasi kätköihinsä kuin toiseen maailmaan. Kiipesin riippumattoon, kaivauduin makuupussiin ja avasin kirjan, joka kuljetti metsästä meren äärelle. Aallot löivät Kökarin puuttomille luodoille. Jostain lähitalon pihalta kantautui laulua.

  
Hätkähdin hereille, kun kauris säntäsi juoksuun. Oksat kahahtivat ja sarja nopeita pakolaukka-askeleita tömisi metsänpohjaa vasten. Sitten oli taas aivan hiljaista. Metsään ilmestynyt majoitteeni taisi säikäyttää sen. Niin, metsänväen kutsumattomana vieraanahan minä siellä olin. Pilviverho oli nukkuessani väistynyt ja kuu paistoi mustien oksien lomasta.



Aamulla heräsin vihervarpusten iloiseen ylilentoon. Aurinko valaisi vain puiden latvoja. Loikoilin makuupussin lämmössä, oravan kynnet rapisivat jossain kaarnaa vasten ja tiaiset rupattelivat lähipuissa. Kuvittelin millaista olisi maata siinä, kun pakkasta on yli 20 astetta, puut paukkuisivat ja ehkä joku oksa tiputtaisi kevyttä pakkaslunta riippumattoon. Tulevana talvena aion kokea sen.






maanantai 12. syyskuuta 2016

Kiikalan Kultalähde

Hyyppärän harjualue Kiikalassa on melkoinen aarreaitta ja mielen läikähdysten lähde luonnonharrastajalle. Kolmannen Salpausselän reunamuodostumaan kuuluvat harjut tarjoavat paitsi vaihtelevaa maastoa, myös hienoja vanhoja metsiä, solisevia puroja, kiinnostavaa sammallajistoa, kirkasvetisiä järviä ja lampia, pulppuavia lähteitä, harvinaisia paahdeympäristöjen kasveja ja eläimiä sekä liudan erilaisia soita ja niiden vaihettumisvyöhykkeitä vaikkapa suotyyppien treenaamiseen (koska kukapa nyt ei haluaisi treenata suotyyppejä).


Retkeilijöitä alueella kiinnostaa erityisesti suuri, satumetsän sylissä piilotteleva Kultalähde. Vaikka olin liikkunut Hyyppärän harjuilla joitain kertoja aiemminkin, olin jotenkin onnistunut väistämään tämän kuuluisan lähteen. Ajatuksissa Kultalähteen näkeminen oli kuitenkin silloin tällöin kutitellut ja kun lämpinä alkusyksyn perjantaina piti keksiä pikaisesti kiva alkuillan retkikohde lähiseudulta, tulivat Kiikala ja Kultalähde mieleen.


Lähteelle vievä reitti alkaa leveänä metsätienä, joka pienen kulkemisen jälkeen kapenee juurakkoiseksi poluksi. Korppi klonksutti taivaalta tiedonannon ylimääräisistä kulkijoista metsässään ja palokärki kuittasi hieman kauempaa. Reitti laskeutui harjun rinteitä alas paikoin jyrkästikin ja matkalle osui myös myrskyn kaataman puun järjestämä kiipeilytehtävä. Ympärillä metsä kohosi jylhänä korkealle ja lojui kauniisti sikin sokin pitkin sammaleisia rinteitä. 2-vuotias viuhtoi alas polkua kumppareissaan muksahdellen ja suostui ottamaan kädestä vain kaikkein jyrkimmissä kohdissa.



(Liian) lyhyen kulkemisen jälkeen puiden välistä pilkotti peilityyni vedenpinta. Taivas ja ympäröivät puut heijastuivat veteen niin, että vaikka vesi oli epätodellisen kirkasta, pohjalle näki vain juuri oikeasta kulmasta. Kiersimme lähteen ympäri pysähdellen kuikuilemaan vedenalaista maailmaa. Jossain loiskahti kala ja veteen uponneiden puunrunkojen muodot kuljettivat mielikuvitusta.



Lähteessä lymyilevät rungot sekoittuivat taivaasta heijastuneeseen metsään.
Tämä vedestä tuijottanut hahmo korvineen ja käpälineen laittoi mielikuvituksen lepattamaan. Tuntui, että siltä olisi oikeastaan pitänyt pyytää lupa kuvan ottamiseen.


Luonnontilaisen puron kohtaamisessa on aina jotain erityislaatuista. Niin harvinaiseksi ne ovat käyneet.

Ihmisten, etenkin pienten ja vikkelien, kuvaajana olen ihan onneton. Kuvaukselliset tilanteet kestävät sen silmänräpäyksen, kameran säädöt ovat silloin tietysti ihan mitä sattuu ja tässä ei nyt tarkennuskaan osunut mihinkään.
Kuljimme vähän matkaa eteenpäin puronvarsimetsää tutkien. Ylitimme puron sammalsiltaa pitkin ja palasimme vielä takaisin lähteelle syömään eväitä. Evästauon jälkeen oli aika lähteä kiipeämään satumetsän rinteitä takaisinpäin. Kotimatkalla poikkesimme vielä läheiselle Kiikalan lentokentälle ihmettelemään pienkoneita. Kontrasti metsän siimekseen oli melkoinen, mutta kieltämättä nousevien ja laskeutuvien piskuisten lentokoneiden katselussa on myös oma viehätyksensä.


Liukas puunrunko tarjoili 2-vuotiaalle oivan tasapainoiluhaasteen.
Kaakao ryystettiin viimeiseen pisaraan asti.


Kotimatkalla ilta-aurinko löysi pilvimatosta raon, kultasi sänkipellot ja sävytti maisemaan upeita kontrasteja.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Turistina talkoissa: Askalan kedot

Rautakaudella täällä oli ihmisillä oikein mukavat oltavat – kalaisa vesistö takasi ruokaa yllin kyllin ja elämä oli helppoa. Näin johdattaa oppaamme Viri Teppo-Pärnä meidät Askalan ketojen varhaiseen asutushistoriaan ja kumoaa mahdollisia ennakkoluuloja esihistoriallisen ajan elämän ainaisesta ankeudesta.

Jokimaisemaa voimalaitoksen kupeessa olevalta riippusillalta kuvattuna.
Paimionjokilaaksossa, Askalan voimalaitoksen ympäristössä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista perinnemaisemista, Askalan kedot. Mikään itsestäänselvyys hurmaava, lajistoltaan rikas ketomaisema ei ole, vaan siitä on kiittäminen Paimion seudun ympäristöyhdistyksen sinnikästä, jo yli parikymmentä vuotta kestänyttä puurtamista. Ilman yhdistyksen aktiiveja, lukuisia vuosittain talkooleireillä hikipisaroita vuodattavia ihmisiä, sekä tietysti kesälampaita ja -hevosia, valtoimenaan kukkivasta avoimesta keto- ja niittymaisemasta voitaisiin vain haaveilla.



Pääsin tutustumaan kohteeseen SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän ja Maatiainen ry:n yhteisellä retkellä. Harvemmin osallistun tällaisille opastetuille luontoretkille, mutta ehkä pitäisi. Toki tunnelma oli kuin Matkavekan ryhmämatkalta Pärnuun, kun bussimme kaarsi Askalan voimalaitoksen pihaan (ja peruutti sieltä kilometrin kapeaa tietä takaisin paikkaan, jossa olimme alunperin aikoneet jäädä kyydistä) ja keräännyimme alkuesittelyyn. Hetkessä kuitenkin upea, asiantunteva oppaamme Viri ja mahtava, perinnemaisemista innostunut porukkamme, johon mahtui niin kasvi- kuin hyönteisosaajia sekä maiseman- ja tunnelmanfiilistelijöitä, sai unohtamaan omat ryhmämatkaennakkoluulot ja muut tarpeettomat rajoitteet. (Huom. Jos ne Pärnuun matkat ovat yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia kuin tämä reissu, ilmoittaudun heti mukaan sellaiselle.)


Askalan kedot kuuluvat kokonaisuudessaa Naturaan ja niiden ydinosa on nykyisin Metsähallituksen omistuksessa.
Perinnemaiseman hoito suunnitellaan pienpiirteisesti pohtien aina tarkkaan, millainen hoito mihinkin sopii. Tämän rinneniityn niitolla pyrittiin erityisesti hillitsemään metsäapilan leviämistä. Niittämättä oli kuitenkin jätetty muutama koreana kukkiva lämpäre.

Lampaiden laitumia rajaavat perinteiset riukuaidat.
Tunnistusohjeet kesälampaisiin.

Jyrkän rinteen katajakedoilla on perinteisesti laiduntanut hevosia. Nyt laidunnuksessa on ollut kuitenkin pari vuotta taukoa, mikä näkyy jo kasvillisuudessa.

Askalan kasvillisuus vie kedoilla vierailevan menneisiin aikoihin, jopa tuhansien vuosien taakse. Alueen pitkästä asutushistoriasta kertovat rautakauteen kytkeytyvät arkeofyytit, kuten tummatulikukka, sikoangervo, ahdekaura, ketokaunokki ja nurmilaukka. Yksittäisinä lajeina niitä löytyy toki muualtakin kuin rautakautisilta asuinpaikoilta, mutta yhdessä esiintyessään ne ovat vankka todiste siitä, että ihminen muokkasi täällä maisemaa jo rautakaudella.


Vasemmalla tummatulikukkien komeat kukinnot, puiden lomasta pilkistää Askalan voimalaitos.
 Ei mikä tahansa ruohomätäs vaan yksi Askalan ketojen sykähdyttävimmistä lajeista – nimittäin (pidätäthän hengitystäsi) ahdekaura!
Tummatulikukka (Verbascum nigrum) lähikuvassa.

Kukkakärpänen tummatulikukalla. Kuvasta erottuvat kukan palhojen violetit karvat, jotka ovat yksi tärkeä tulikukkalajien tunnistamisessa käytettävä tuntomerkki. 
Ketoneilikka lienee yksi kuvauksellisimmista ketokasveista. Miten hurmaavalla tavalla siinä yhdistyvätkään herkkä, pikkuruinen kukka ja voimakas, jopa ällönräikeän pinkki väri.
Lauhahiipijä ketoneilikalla.
Jos yksi ketoneilikkakuva vielä. 
Päivän ohjelmana oli tutustua alueen historiaan ja luontoon sekä perinnemaisemien hoitoon. Vierailu oli ajoitettu vuosittaisen ketotalkooleirin yhteyteen ja pääsimme myös osallistumaan talkootöihin. Tajusin, että edellisistä perinnemaisematalkoista oli ehtinyt vierähtää jo pari vuotta, eikä niittäminen näköjään ole kuin pyörällä ajo. Eli siitä ei välttämättä ole paljoa apua, jos joskus on muistaakseen osannut niittää. Vaativien opettajien hyvällä opastuksella viikate onneksi alkoi pikkuhiljaa heilua jo ainakin lähes oikein. Niittämisen lisäksi pystytimme heinäseipäitä ja opettelimme riukuaidan tekoa. Minulle aidan pystyttäminen oli ihan uutta hommaa ja hurjan mielenkiintoista!

Työvälineiden huolto ja oikeaoppinen säilytys on näissä hommissa älyttömän tärkeää. Haravia ei saa jättää lojumaan heinikkoon ja viikatteet on ripustettava niin, ettei niihin voi vahingossa törmätä. Viikatteita teroitettiin kaiken aikaa sekä töiden lomassa että tauoilla. Tylsiä työkaluja ei siis käteensä saanut ja tahkonpyörittäjille riitti päivän aikana kysyntää.

Riukuaitaa varten valmistettiin hitaasti alikasvoksena kasvaneista kuusista vitsaksia. Ennen aitaan sitomista halkaistut vitsakset pitää vielä pehmittää keittämällä. 
Aidantolpat sidottiin kuusivitsaksilla.
Valmis sidos pysyy napakasti paikallaan ja lujittuu vielä vitsaksen kuivuessa. Kuvassa näkyvät myös aitatolppien hiilletyt tyvet, jotka suojaavat tolppia lahoamiselta.
Perinnemaisemien hoidolla autetaan maatalouden muutosten takia harvinaistuneita kasvi- ja eläinlajeja. Hoitotyöhön on sitouduttava vuosiksi, mielellään vuosikymmeniksi, mutta kuten esimerkiksi Askalan kedoilla voi nähdä, sitoutuneisuus todella palkitaan. Perinnemaisemien hoitoon keskittyviä talkooleirejä järjestävät mm. Suomen Luonnonsuojeluliitto ja WWF, ja monet leireistä ovat hurjan suosittuja. Lisäksi järjestetään tietysti myös yksittäisiä talkoopäiviä. Yleisesti ottaen työtä perinnemaisemien parissa riittää enemmän kuin on tekijöitä, eli jos fyysinen talkootyö ulkoilmassa edes hiukan kiinnostaa, niin suosittelen kokeilemaan. Saattaa myös olla, että hommaan hieman hurahtaa. Itseäni viehättää suuresti myös talkoiden sosiaalinen puoli. Tuskin missään muualla eri sukupolvien tekeminen ja jutustelu nivoutuu niin luontevasti yhteen, kuin perinnemaisematalkoissa. Askalan talkooleireille voi muuten osallistua myös lasten kanssa. Järjestäjät jopa toivovat perheitä talkoisiin, koska vain siten saadaan toiminnalle jatkuvuutta ja perinnetaidoille uusia taitajia.

Punainen talo niittyjen keskellä on entinen voimalanhoitajien asuintalo. Nykyään se on Paimion seudun ympäristöyhdistyksen käytössä Kesätalona ja toimii talkoiden tukikohtana. Tunnelmallisessa talossa on myös taidenäyttelyitä ja siellä pidetään kahvilaa kesäsunnuntaisin.
Onninrinteellä kasvillisuutta ja hyönteismaailmaa ihmettelemässä.
Niitetty kasvillisuus nostetaan heinäseipäille kuivumaan. Valitettavasti niin Askalassa kuin monessa muussakin perinnemaisemakohteessa suurin osa kasvillisuudesta joudutaan polttamaan, koska sille ei juuri löydy käyttäjiä.
Heinätöpökatit (Metrioptera roeselii) huolehtivat talkoiden taustamusiikista.
Niityillä havaittiin retken aikana juhannuskimalainen, joka on silmälläpidettäväksi luokiteltu, nykyisin vain Lounais-Suomen niityillä ja kedoilla tavattava laji. Siitä ei tietenkään ole kuvaa, mutta tässä lohdutuksena kivikkokimalainen.

Maisemaa jokilaakson ylärinteeltä kuvattuna.
Nämä houkuttelevat portaat vievät polulle, jota pitkin pääsee kulkemaan pato-altaalle. Kuulemma. Itse en lopulta ehtinyt  tutkimaan polkua tätä kuvaa pidemmälle.
Kotimatkalle lähdettäessä sillalla odotti melkoisen toisenlainen jokimaisema kuin se, jonka olin aamupäivällä kuvannut.