Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kun kalenteri on jo tukevasti syyskuun puolella ja taivas valuu huumaavien krruu-huutojen säestämänä etelään, voi varmaan aloittaa kesän muistelemisen. Hetken mietin, että viitsinkö edes kirjoittaa tänne kesäretkistä, koska kuvat niiltä ovat enimmäkseen puhelimella räpsittyä. Sitten tajusin, että juuri tästä haluaisin päästä eroon – ajatuksesta, että jos joutuu laskemaan omaa rimaa, ei kannata tehdä ollenkaan.

Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni. Onneksi minua ei ihan uskottu.


Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin. Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan. Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijoon vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.

Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin.  Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä. Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä. Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.

Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.

Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana enkä enää noteerannut musiikkia. Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivan pituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli... Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta... No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.

Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.

Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä

Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein. Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.

Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan. Ihmisiä tuli ja meni ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja. No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

Nuku yö ulkona: Yö takapihan taikametsässä

Minä haluaisin olla sellainen, joka saa jonkun idean ja toteuttaa sen heti. Joskus olenkin. Mutta vähintään yhtä usein olen sellainen, joka asuu metsän laidalla kaksi vuotta, kulkee neulasten peittämiä polkuja lähes päivittäin ja pohtii aina silloin tällöin, että olispa hauska myös yöpyä siellä. Takapihan pikkuisessa taikametsässä.

Kahden vuoden pähkäily johti lopulta toimintaan, kun lauantaille suunniteltu telttaretki peruuntui, ja teki silti mieli nukkua jossain muualla kuin omassa sängyssä. Ylimääräisen kimmokkeen hommalle toi Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haaste. Ajatus yöpymisestä yksin metsän keskellä, mutta samalla osana tuhansien ihmisten porukkaa, oli niin riemastuttava, että se täytyi toteuttaa.

Illan jo pimennyttyä lähdin otsalampun kanssa metsään virittelemään riippumattoa. Sopivan paikan löydyttyä kävin hakemassa sisältä makuupussin ja -alustan ja nappasin vielä kirjan kainaloon. Matkaa kotiovelta riippumatolle oli noin 100 metriä, mutta pimeä metsä kaappasi kätköihinsä kuin toiseen maailmaan. Kiipesin riippumattoon, kaivauduin makuupussiin ja avasin kirjan, joka kuljetti metsästä meren äärelle. Aallot löivät Kökarin puuttomille luodoille. Jostain lähitalon pihalta kantautui laulua.

  
Hätkähdin hereille, kun kauris säntäsi juoksuun. Oksat kahahtivat ja sarja nopeita pakolaukka-askeleita tömisi metsänpohjaa vasten. Sitten oli taas aivan hiljaista. Metsään ilmestynyt majoitteeni taisi säikäyttää sen. Niin, metsänväen kutsumattomana vieraanahan minä siellä olin. Pilviverho oli nukkuessani väistynyt ja kuu paistoi mustien oksien lomasta.

Aamulla heräsin vihervarpusten iloiseen ylilentoon. Aurinko valaisi vain puiden latvoja. Loikoilin makuupussin lämmössä, oravan kynnet rapisivat jossain kaarnaa vasten ja tiaiset rupattelivat lähipuissa. Kuvittelin millaista olisi maata siinä, kun pakkasta on yli 20 astetta, puut paukkuisivat ja ehkä joku oksa tiputtaisi kevyttä pakkaslunta riippumattoon. Tulevana talvena aion kokea sen.

Kiikalan Kultalähde

Hyyppärän harjualue Kiikalassa on melkoinen aarreaitta ja mielen läikähdysten lähde luonnonharrastajalle. Kolmannen Salpausselän reunamuodostumaan kuuluvat harjut tarjoavat paitsi vaihtelevaa maastoa, myös hienoja vanhoja metsiä, solisevia puroja, kiinnostavaa sammallajistoa, kirkasvetisiä järviä ja lampia, pulppuavia lähteitä, harvinaisia paahdeympäristöjen kasveja ja eläimiä sekä liudan erilaisia soita ja niiden vaihettumisvyöhykkeitä vaikkapa suotyyppien treenaamiseen (koska kukapa nyt ei haluaisi treenata suotyyppejä).

Retkeilijöitä alueella kiinnostaa erityisesti suuri, satumetsän sylissä piilotteleva Kultalähde. Vaikka olin liikkunut Hyyppärän harjuilla joitain kertoja aiemminkin, olin jotenkin onnistunut väistämään tämän kuuluisan lähteen. Ajatuksissa Kultalähteen näkeminen oli kuitenkin silloin tällöin kutitellut ja kun lämpinä alkusyksyn perjantaina piti keksiä pikaisesti kiva alkuillan retkikohde lähiseudulta, tulivat Kiikala ja Kultalähde mieleen.

Lähteelle vievä reitti alkaa leveänä metsätienä, joka pienen kulkemisen jälkeen kapenee juurakkoiseksi poluksi. Korppi klonksutti taivaalta tiedonannon ylimääräisistä kulkijoista metsässään ja palokärki kuittasi hieman kauempaa. Reitti laskeutui harjun rinteitä alas paikoin jyrkästikin ja matkalle osui myös myrskyn kaataman puun järjestämä kiipeilytehtävä. Ympärillä metsä kohosi jylhänä korkealle ja lojui kauniisti sikin sokin pitkin sammaleisia rinteitä. 2-vuotias viuhtoi alas polkua kumppareissaan muksahdellen ja suostui ottamaan kädestä vain kaikkein jyrkimmissä kohdissa.

(Liian) lyhyen kulkemisen jälkeen puiden välistä pilkotti peilityyni vedenpinta. Taivas ja ympäröivät puut heijastuivat veteen niin, että vaikka vesi oli epätodellisen kirkasta, pohjalle näki vain juuri oikeasta kulmasta. Kiersimme lähteen ympäri pysähdellen kuikuilemaan vedenalaista maailmaa. Jossain loiskahti kala ja veteen uponneiden puunrunkojen muodot kuljettivat mielikuvitusta.

Lähteessä lymyilevät rungot sekoittuivat taivaasta heijastuneeseen metsään.

Tämä vedestä tuijottanut hahmo korvineen ja käpälineen laittoi mielikuvituksen lepattamaan. Tuntui, että siltä olisi oikeastaan pitänyt pyytää lupa kuvan ottamiseen.

Luonnontilaisen puron kohtaamisessa on aina jotain erityislaatuista. Niin harvinaiseksi ne ovat käyneet.

Ihmisten, etenkin pienten ja vikkelien, kuvaajana olen ihan onneton. Kuvaukselliset tilanteet kestävät sen silmänräpäyksen, kameran säädöt ovat silloin tietysti ihan mitä sattuu ja tässä ei nyt tarkennuskaan osunut mihinkään.

Kuljimme vähän matkaa eteenpäin puronvarsimetsää tutkien. Ylitimme puron sammalsiltaa pitkin ja palasimme vielä takaisin lähteelle syömään eväitä. Evästauon jälkeen oli aika lähteä kiipeämään satumetsän rinteitä takaisinpäin. Kotimatkalla poikkesimme vielä läheiselle Kiikalan lentokentälle ihmettelemään pienkoneita. Kontrasti metsän siimekseen oli melkoinen, mutta kieltämättä nousevien ja laskeutuvien piskuisten lentokoneiden katselussa on myös oma viehätyksensä.

Liukas puunrunko tarjoili 2-vuotiaalle oivan tasapainoiluhaasteen.

Kaakao ryystettiin viimeiseen pisaraan asti.

Kotimatkalla ilta-aurinko löysi pilvimatosta raon, kultasi sänkipellot ja sävytti maisemaan upeita kontrasteja.