Uppoutua, unohtua, ihastua

Pääsiäiseen mahtui yhteensä 1800 km matkustamista, joten perillä ei ollut enää tarvetta lähteä kauas. Otin sukset ja hiihdin jään poikki ensimmäiseen tai ehkä sitä seuraavaan niemeen. Paikkoihin, joissa oli säästynyt hehtaari tai edes puolikas vanhaa metsää.

Hankikannosta sai vain haaveilla ja jäällä tein latua välillä polviin asti ulottuvassa lumessa. Metsässä lumi upotti enimmäkseen vain nilkkoihin asti, vaikka toki muutaman kerran humahdin syvemmällekin. Koska rämpiminen ja könyäminen ovat mielestäni aivan passeleita etenemistyylejä metsässä, en jaksanut kauheasti harmitella sitä, että paremmin umpihankihiihtoon soveltuvat sukseni katselivat lumien sulamista lähes 900 kilometrin päässä minusta.

Jäällä aurinko paistoi juuri sillä tavoin kuin se vain voi lapissa pääsiäisenä paistaa. Metsässä valo piirsi hankeen teräviä varjoja. Kuin olisi hiihtänyt taidegalleriassa. Kuuset eivät olleet suuria, mutta rosoinen olemus ja käppyräiset alaoksat kertoivat, että ne olivat seisseet siinä jo vähintään vuosisadan. Sinä aikana ne olivat ehtineet nähdä ympäröivän maiseman muuttuvan erämaasta viivasuoriksi ojiksi ja mäntyriveiksi.

Uppouduin tutkimaan puiden rungoille kotinsa levittäneitä jäkäliä. Mitä rosoisempi, käppyräisempi ja vinompi kuusi, sen kiinnostavampi se on jäkäliä etsivälle. Hetken aikaa runkoja syynättyäni jouduin toteamaan, että lajiosaamiseni oli päässyt ruostumaan. Pää löi ihan tyhjää kun koetin palauttaa mieleeni tutunnäköisten jäkälien nimiä. Keskityin siis lähinnä ihastelemaan. Moni varmaan tässä kohtaa jo haukottelee, mutta minä rakastan juuri tällaista retkeilyä. Sitä kun saa kaikessa rauhassa tutkia, tulkita, riemastua, rämpiä ja olla vain. Näillä retkillä kadotan täysin ajantajun ja saatan viettää hehtaarin alueella parikin tuntia.

Keltaneulajäkälä on hurjan kaunis ja ainoa puiden kaarnalla kasvava jäkälä, jolla on keltainen sekovarsi.

No tämä varmasti pitäisi tietää, mutta en vaan osaa. Jos tätä sattuu lukemaan joku jäkäläniilo, niin saa huikata lajin.

Tämä ei olekaan jäkälä vaan maailman sympaattisin kotelosieni, aarninappu.

Havahduin jäkälien luomasta miniatyyrimaailmasta hömötiaisten motkotukseen. Siinä ne ihmettelivät, että kuka niiden metsässä oikein kulkee ja varoittelivat muita lähistön lintuja oudosta hiipparista. Pian suloiset pipopäät onneksi totesivat minut vaarattomaksi ja sain tovin seurailla kun ne pyrähtelivät lähipuissa siemeniä napsien.

Puulta toiselle hiihtäessäni bongailin lumijälkiä. Metsäjäniksen leveät lumikengät piirtyivät kauniina hankeen. Täällä ei rusakko pärjäisi. Tuosta oli mennyt orava ja siinä taas myyrä. Jyrsijöiden jäljet olivat harvassa eikä nälkäisistä pedoistakaan näkynyt juuri merkkejä. Yhdet lumikon jäljet sentään löysin ja ketun tassujen piirtämä jälkijono koristi rantametsää.

Hiihdin ajatuksiin vaipuneena kelkkauraa pitkin, kun viereisestä männiköstä alkoi kuulua ryminää. Olin säikäyttänyt metsot päivälevoltaan. Vahingon jo tapahduttua uskaltauduin metsikköön tutkimaan niiden jälkiä. Muutaman männyn alla hankea kuorruttivatkin metsojen jätökset ja männynneulaset.

Kelkkaura tuntui vievän vain taimikolta toiselle, joten käännyin pian takaisin ja palasin vanhojen kuusien, koivupökkelöiden ja vinksottavien raitojen luo. Tuuli heilutteli kuusen oksilla roikkuivia naavatuppoja. Yritin kuvata niitä, mutta valoa oli vielä liikaa. Ehkä tulisin uudestaan illalla pehmeämmän valon aikaan. Jostain kuului korpin ronksutus. Tähyilin taivasta ja pian mustasulkainen lintu kaarsikin jo ihan läheltä. Erämaan vartijan elkein se lensi ylläni pari kierrosta ja kuulutti, että täällä se ihminen nyt rämpii. Korppi katosi hetkeksi kauemmas, mutta kohta kuulin jostain selkäni takaa kumeaa näppäilyä ja sen perään ääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan toisesta maailmasta. Korppien soidin menee luihin ja ytimiin. On kuin metsässä kaikuisi noitarumpu ja kupliva taikaliemipata. Sen kuuleminen oli retkelle täydellinen päätös.

Paloniemen poluilla seestyi mieli

Viime aikoina arki on tainnut hieman kuormittaa. Koska kuormittavat asiat ovat olleet lähinnä vain kivoja ja kiinnostavia, olen havahtunut tilanteeseen vasta viikonloppuisin. Silloin kun on vähän väliä saattanut ärsyttää milloin mikäkin ihan mitätön juttu. Onneksi moiseen ärsytykseen on olemassa ilmainen ja ällistyttävän tehokas lievityskeino: luonto. 

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä intoillaan nyt joka puolella, ja se on kuulkaas ihan mahtavaa. Tuntuu toki äkkiseltään vähän liioittelulta, että jo vartin metsäkävely laskee verenpainetta, mutta näin todella taitaa olla.

Edellisen kerran, kun huomasin turhien asioiden nyppivän mieltä, nappasin mukaani kameran ja pari objektiivia ja suuntasin Lohjalle Paloniemen luontopolulle. Polku kiemurtelee Paloniemen entisen kartanon mailla esitellen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja on notkunut lähiseudun kiinnostavien kohteiden listallani jo tovin.

Luontopolun lähtöpiste.

Aivan ensimmäiseksi polku johdattaa suuren, salaman teloman lehtikuusen luo. Riemastuin, sillä lehtikuusilla on erityinen paikka sydämessäni. Osittain se taitaa johtua Pohjois-Karjalassa vietettämistäni lapsuus- ja nuoruusvuosista, sillä lehtikuuset tuovat mieleeni Nils Ludvig Arppen, laivat (jotka jäivät lopulta tekemättä ja näin myös mahtipontisiin mittoihin kasvanut lehtikuusimetsä säästyi), maailman meret ja seikkailut. Osittain taas lehtikuuset tuntuvat erityislaatuisilta siksi, että ne vievät ajatukset loputtomiin jatkuvaan taigametsään. Ja ovathan ne myös aivan mielettömän kauniita puita.

Salaman koettelema lehtikuusi on kuvassa keskellä.

Reitti jatkui pienen pätkän vaahteroiden reunustamaa tietä. Sellaista, jota pitkin pitäisi kopsutella hevoskärryillä pyhävaatteissa.

Puissa oli juuri se täydellisin vihreän sävy, joka niissä on kun hiirenkorvat ovat juuri auenneet lehden muotoisiksi. Lämpimät yöt olivat tuoneet satakielen rytmittämään lehvästön avautumista. Alkuillasta kukaan ei pistänyt parastaan, mutta jähmeää näppäilyä maustoivat mm. pajulintu, kirjosieppo ja laulurastas. Tunnelma oli ihanan seesteinen ja niin oli mielikin.

Tieltä polku kiipesi mäkeä ylös metsän suojiin. Mäen päältä luontopolun kulkijoita tarkkaili rapistunut huvimaja. Hetken aikaa reitti seurasi vanhaa kivettyä ratsastuspolkua. Taas olisi tarvittu kavioiden kopsetta.

Luontopolun kylttejä tutkiessani mietin, että miksi ne usein tehdään vähän hutaisten. Paloniemessäkin  niiden sisältö oli toki kiinnostavaa, mutta visuaalisuudessa tekijät olivat menneet siitä, missä aita on matalin. Lisäksi pitkien selostusten oheen olisin kaivannut selvästi erottuvia muutaman lauseen poimintoja sisällöstä. Näin sellainenkin, jonka mielenkiinto ei riitä koko tekstin tavaamiseen, saattaisi oppia alueen luonnosta vähän kuin vahingossa.

Metsästä polku laskeutui takaisin tielle ja jatkui kostean niityn läpi kallioisempaan maastoon. Niityillä oli opastaulujen mukaan laiduntanut karjaa, mutta nyt maiseman avoimuuden säilyminen oli ihmiskäsien varassa. Jäin miettimään, oliko jokin erityinen syy, miksi alueelle ei ole palautettu laiduntajia. Iso osa polusta kun kulkee muutenkin juuri hakamailla, joita karja on aikoinaan laiduntanut ja joiden kiinnostava kasvilajisto häviää umpeenkasvun myötä.

Paloniemen poluilla tähän aikaan vuodesta parasta olivat puut. Järeät kuuset, lahopuut, kilpikaarnamännyt, kauniit vaahterat ja puun kokoisiksi kasvaneet tammet.

Myöhemmin kesällä ketokukat kirjailevat avoimet alueet. Sitä aion takuulla palata ihmettelemään. Kielojen kukoistusta ja hurmaavaa tuoksua ei tarvitse edes odottaa kauaa. Siellä täällä niiden lehdet puskivat maasta jo suurina, tiiviinä mattoina.

Kilometrin polun kierrettyäni en enää edes muistanut, mikä aiemmin ärsytti. Metsä oli tehnyt tehtävänsä.

Kevät koristi Karkalin

Karkalin luonnonpuisto on minun lähiluonnonpuistoni. Tuntuu hassulta, että luonnonpuisto voi sijaita parinkymmenen kilometrin säteellä kotiovesta. Henkisesti kuitenkin luonnonpuistoista yli tuhannen kilometrin päässä sijaitseva Kevo tuntuu paljon läheisemmältä. Tämä Etelä-Suomen rehevä lehtoluonto jaksaa edelleen, kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin hämmentää. Aina vain tulee vastaan lajeja, joita en tunnista, maisemia, joiden luulin löytyvän lähimmillään ehkä Skånesta ja tuoksuja, joihin ei liity erityisiä muistoja. Pohjoisessa kaikki on paljon tutumpaa. Tiedän mistä tunturissa kannattaa etsiä sinirikkoja tai sopulinkoloja, ja varvikko tuoksuu pitkän talven jälkeen juuri siltä, miltä varvikon kuuluu tuoksua.

Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä olen myös täysin rakastunut tähän hemiboreaalisen vyöhykkeen tarjoilemaan eksotiikkaan. Siksi valikoinkin pienen kevätiltaretken kohteeksi juuri Karkalin niemen. Pysähdyin ensin Torholan luolan kohdalle. En kömpiäkseni lumoavaa ilta-aurinkoa pakoon pimeään luolaan, vaan koska muistelin, että luolan ympäristössä kasvaa hempeän punertavia sinivuokkoja. Muistikuvani osoittautui oikeaksi. Muutenkin sinivuokot tuntuivat pirskahtelevan väreiltään, kooltaan ja terälehtien muodoltaankin aivan erityisen monimuotoisina juuri noissa Karkalin metsissä.

Äänimaailma oli lämmenneiden ilmojen mukana kirinyt muutamassa päivässä melkoisen matkan kohti, jos ei nyt ihan kesää, niin ainakin kevään loppumetrejä. Olin kulkenut polkua alle sata metriä, kun kuusikosta oli jo kantautunut pajulinnun haikeaa luritusta, kirjosiepon rytmikkäitä säveliä ja sirittäjän kevätriemua pulppuavaa laulua. Metsä tosin hiljeni nopeasti, kun ohitseni käveli iloinen, vähän suurempi retkiseurue.

Torholan luolalta jatkoin matkaa luonnonpuistoon. Muita kulkijoita ei siellä enää näkynyt ja itsekin olin myöhässä parhaiden kuvausvalojen kannalta. Aurinko oli ehtinyt laskea jo hitusen liian alas. Kiersin vain lyhyen luontopolun, mutta jäin toviksi tunnelmoimaan kosteaan lehtoon sen varrella. Toiveissani oli nähdä pähkinähakkeja, vaan tällä kertaa se jäi pelkäksi haaveeksi. Sen sijaan yksi lempilinnuistani, peukaloinen, singahti läheisen maapuun päälle ja päräytti lyhyen, kiihkeän laulunsa, ennen kuin katosi johonkin kauemmas. Yhtäkkiä havahduin karikkeen rapinaan, joka kertoi, että metsän pohjalla käveli joku. Tähyilin tiheää kasvillisuutta ja pian näin häivähdyksen rapistelijalle kuuluvaa harmaata höyhenystä. Pikkuinen tepastelija meinasi jo hävitä maasta puskevan vehreyden sekaan, mutta lopulta sain siitä paremman näköhavainnon, joka vahvisti arvaukseni: pyy. Harvemmin olen nähnyt niitä tuollaisessa miljöössä.

En taida olla ainoa, joka haluaisi pysäyttää ajan juuri tähän aikaan keväästä. Nämä päivät, kun puihin ilmestyy hento, vaalea vihreys, lehtokukat kiirehtivät ammentamaan auringonsäteitä, ja lämpenevät yöt kuljettavat aina jonkun uuden lintulajin pihapuuhun, sujahtavat joka vuosi ohi aivan liian nopeasti.

Tiedeblogi

Alkuvuoden innostavimpia työjuttuja on ehdottomasti ollut se, että pääsin mukaan Suomen Luonnon #muutos-koulutukseen. #muutoksen idea on opettaa tutkijoita kertomaan tieteestä yleistajuisesti. Vuoden aikana me tutkijat kirjoitamme jokainen yhden pitkän tiedejutun #muutos-verkkolehteen ja pidämme lisäksi blogia, jossa pääsemme kertomaan ajankohtaisista tutkimusaiheista sekä ylipäätään tieteestä ja sen tekemisestä. Oma blogini keskittyy viherkattoihin, joihin olen väitökirjatyössäni uppoutunut. Lisäksi kirjoitan vähän laveamminkin kaupunkiluonnosta ja sen tutkimisesta. Ensimmäinen blogi-kirjoitukseni on nyt julkaistu, eli jos mainutut teemat kiinnostavat, niin käy täällä kurkkaamassa. Samalla kannattaa tutustua muidenkin kirjoittajien blogeihin. Niistä löytyy aika mahtava kattaus kiehtovia aiheita ja mukaansatempaavia tekstejä.

Sveitsiläinen taidonnäyte viherkatosta.

Tässä retkiblogissa jatkuu sama säännöllisen epäsäännöllinen julkaisutahti kuin tähänkin asti. Myös Retkipaikkaan pyrin kirjoittamaan silloin tällöin juttuja. Kuulemma blogia pitäisi päivittää ainakin muutaman kerran viikossa, jos haluaa yhtään laajemman lukijakunnan, mutta sen lisäksi, että kirjoitusaikaa on harmillisesti tosi paljon juttuideoita vähemmän, en oikein osaa julkaista "tikusta asiaa"-materiaalia vain päivittämisen takia. On kuitenkin ollut hauska huomata, että tällaisella harvallakin julkaisutahdilla tänne eksyy lukijoita aina uuden jutun ilmestyttyä. Lisäksi se ilahduttaa, että moni päätyy blogiini googlen kautta, ilmeisesti etsiessään jonkun tietyn retkikohteen tietoja. Toivottavasti tähänastisista jutuista on ollut iloa ja ehkä inspiraatiotakin!

Kasvien lumoissa Kilpisjärvellä

Satumaiset maisemat, Suomen pisimmät portaat, kolmen valtakunnan rajapyykki, ahmat, sopulit, sinirinnat ja meikäläisittäin sangen eksoottinen kasvilajisto. Harva kolkka tässä maassa tarjoaa niin sunnuntairetkeilijälle, kilometrejä keräävälle vaeltajalle kuin nenä maassa konttaavalle luontoharrastajalle sellaisen liudan syitä vierailla kuin Kilpisjärvi. Selitys tähän löytyy yli 400 miljoonan vuoden takaa, jolloin Kölivuoriston syntyessä vuoristopoimujen reunamat dolomiittikerroksineen työntyivät Atlantilta juuri ja juuri Kilpisjärvelle saakka.

Kasveille (joihin tämä kirjoitus keskittyy, koska maisemista ja portaista on jo internet täynnä kuvia ja tarinoita eikä ahmoja tai sopuleita kävellyt vastaan), se tarkoitti, että syntyi alue joka oli tarpeeksi korkealla alpiinisille kasveille ja tarpeeksi kalkkipitoinen kalkkia vaativille lajeille.

Kesällä 2013 tein kenttätöitä 1000 km etelämpänä, keskellä kivikaupunkia, Helsinkiä, jonka katoilta keräsin hyönteisnäytteitä. Jossain vaiheessa iski kaipuu vielä paljon korkeammalle ja huomattavasti pohjoisemmaksi, siis tuntureille. Kun kenttätöistä oli hieman taukoa, varasin majoituksen Kilpisjärven biologiselle asemalle, pakkasin rinkan ja hyppäsin yöjunaan. Aikaisemmat kokemukseni alueesta rajoittuivat kylän läpi ajamiseen matkalla Norjaan tai sieltä takaisin. Millainen oli tämä lumoavista maisemistaan ja suomalaisittain eksoottisesta arktis-alpiinisesta lajistostaan tunnettu paikka? Siitä halusin vihdoin ottaa selvää.

Vietin Kilpisjärvellä viisi päivää, tein enimmäkseen ilta- ja yöretkiä tuntureille, yritin nukkua aamuisin pitkään ja päivisin naputtelin asemalla jokusen tunnin töitä läppärin ääressä. Tällainen vuorokausirytmi mahdollisti kuvaamisen keskiyön auringon ainutlaatuisessa valossa ja rauhaisan kulkemisen muutoin hieman ruuhkaisessakin tunturissa. En mitenkään suunnitellut juuri kasvikuvaukseen hurahtamista, mutta ehkä tämän kirjoituksen kuvat kertovat, miksi se vei mennessään. Maisemakuvia otin lopulta vain sen muutaman pakollisen räpsäyksen.

Jääleinikit paistattelevat keskiyön auringossa.

Kesä oli sinä vuonna tullut aikaisin, joten ajankohta kasviretkeilyyn oli oikeastaan harmillisen myöhäinen. Monet lajit olivat jo käyttäneet sen vuoden tilaisuutensa lisääntyä, ja lapin kesän nopeasta pyrähdyksestä kertoivat vain ruskeat, siemensatoa kypsyttelevät kukkavarret. Niinpä keskityin muutamaan vielä kukassa olleeseen lajiin ja käytin tuntikausia niiden äärellä konttaillen ja makoillen, sopivia sommitelmia ja valoja hakien. Suurin osa lajeista oli aivan pienen pieniä ja äkkiseltään katsottuna melko vaatimattomia, kuten noilla leveysasteilla kuuluukin olla. Lähempi tarkastelu tarjosi kuitenkin suorastaan mykistävää kauneutta. Käytin kuvaamiseen Sigman 180 mm makroa, jonka kapea syväterävyysalue teki hommasta osittain tuuripeliä, mutta tarkennuksen osuessa kohdalleen se vangitsi kuviin pikkuruistenkin kasvien upeat yksityiskohdat.

Lapinvuokko on oikea klassinen kaunotar, joka myös tuntuu tiedostavan viehättävyytensä. Sen latinankielinen nimi Dryas octopetala on hieno esimerkki tieteellisestä nimestä, joka kertoo kantajastaan tärkeimmät tuntomerkit. Dryas viittaa kasvin tammenlehtiä muistuttaviin lehtiin ja octopetala taas paljastaa terälehtien lukumääräksi kahdeksan.

Sielikkö on ehdottomasti suosikkikasvejani. Muistan, että olen joskus vuosia sitten kääriytynyt toppatakkiin heinäkuisen pohjoistuulen pieksämällä paljakalla, katsellut hempeän pinkkejä kukkia ja miettinyt, että melkoisia sisupusseja ne nuokin ovat.

Jääleinikki on korkeiden paikkojen kasvi. Suomessa sen löytää siksi vain Enontekiön suurtuntureilta. Sen kukat puhkeavat lumien sulettua hohtavan valkoisina, mutta saavat myöhemmin tällaisen vaaleanpunaisen sävyn. Tässä kylmää rakastavassa lajissa, joka puskee koreat kukkansa vaikka keskeltä karua tunturikivikkoa, on jotain sellaista huikentelevuutta, jota on pakko arvostaa.

Vaaleanpunaisen sävyjä esittelee myös tuuleen ja tuiverrukseen sopeutunut, matalana, tiiviinä mättäänä kalkkipitoisessa maassa kasvava tunturikohokki. Tämän kuvan sommitelmaa sain tuskailla jonkun tovin, sillä kohokkimättäät olivat täynnä ruskeita jo kukkineita kukkia, ja halusin kuitenkin luoda vaikutelman vaaleanpunaisesta kukkamatosta.

Kultarikon iloisen keltaisia mättäitä on vaikea ohittaa. Ne loistavat kuin kymmenet pienet auringot solisevien purojen reunamilla. Tässä kuvassa muurahainen antaa kukan kokoon perspektiiviä.

Tähtirikon kukinnot tuikkivat myös puronvarsilla. Tätä kuvaa olen palannut katsomaan yhä uudestaan ja uudestaan, että miten joku voi edes olla noin hieno! Tämänkin kasvin kohdalla liikutaan aivan miniatyyrimaailmassa ja ohikävelyn vaara on suuri kiireiselle kulkijalle.

Vilukko on myös kostean paikan laji. Tätä kuvaa en kuitenkaan ottanut solisevan puron ääreltä, vaan kylän läpi kulkevan tien vieressä olleen ojan reunalla taiteillen. Kasvikuvaukseen ei siis tarvitse välttämättä sitä kaikkein viehättävintä miljöötä. Kauniita kuvia voi saada melkein mistä vain.

Tämä tässä on joku kallioinen, luultavasti tunturikallioinen, mutta kuvan perusteella en uskalla tehdä varmaa määritystä, enkä maastossa miettinyt lajia tarkemmin. Pitäisi aina huolehtia, että näistä epävarmoista lajeista jää muistikortille kattava kuvamateriaali, koska jälkeenpäin ne kuitenkin jäävät vähän kaivelemaan. Ja tosiaan, määritys on syytä jättää kuvien varaan, koska tietämättään voi napata mukaan uhanalaisen lajin. Tässä tapauksessa tuo laji olisi voinut olla sopulinkallioinen, joka on luokiteltu vaarantuneeksi (VU).

Lapinorvokki on orvokkien (Viola) suvussa hieman kapinallinen, sillä se ei ole sinisävyinen laisinkaan. Vähintään yhtä kaihoisan kaunis ilmestys se kuitenkin on kuin sukulaisensakin.

Yhtenä päivänä tein asemalta retken Kitsiputoukselle. Putouksen kuvaaminen jäi vähemmälle, koska sen ääreltä löysin vihdoin pari kuvauksellista kulleroa. Muualla ne olivat jo ehtineet kukkia.

Pientä vaihtelua kasvikuvaukseen toi biologisella asemalla töissä ollut ystäväni, jonka mukana pääsin seuraamaan keräkurmitsoiden rengastusta. Siinä lintupuuhien lomassa hän tosin myös näytti minulle muutamia kasveja, joita en ollut koskaan ennen luonnossa nähnyt, vaikka olen muutamana kesänä tuijotellut työkseni kasviruutuja tunturissa.

Tässä pyydystetään keräkurmitsaa rengastettavaksi. 

Linturetken antia on myös tämä kuva, joka meinasi jäädä tyystin ottamatta. Katselin yöauringossa kylpenyttä maisemaa, lumilaikkuja ja kimmeltäviä järviä, ja mietin että onpa kerrassaan upean näköistä, mutten jaksanut vaihtaa kameran objektiivia maisemakuvaukseen sopivampaan. Sitten tuo poro käveli tuohon ja totesin, että tämä hetki on sittenkin pakko tallentaa.

Harva asia tekee niin takuuvarmasti onnelliseksi kuin päivä tunturissa. Tulevan kesän tunturireissuja suunnitteleville rohkeille retkiroopeille suosittelen lämpimästi reissun ajoittamista pahimman räkkäajan korvalle, sillä se on myös parasta kasviaikaa.

Postikortteja Tuusulanjärveltä

Pari viikkoa sitten SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän talviretki vei Tuusulanjärven maisemiin. Aamulla paksuun pilvimattoon verhoutunut taivas vähän harmitti, muttei sitten enää perillä. Sattui nimittäin niin, että joku oli ripotellut kenties kaiken Etelä-Suomeen siksi päiväksi varatun kuuran juuri järveä ympäröiviin puihin. Yhdistettynä yksiväriseen taivaaseen maisema oli kuin valtava, pehmeä, villainen välly. Sellainen, joka kutsui käpertymään eväiden kanssa, kun oli ensin reippaillut poskensa punaisiksi talvilajeissa. 

Tuusulanjärvi oli minulle ihan uusi tuttavuus. Retkikohteena se oli kiehtonut jo vuosia, mutta suunnitelmat olivat aiemmin keskittyneet talviretkeilyn sijaan kesäiseen Tour de järvi luonto- ja kulttuuripyöräilyyn. Uusi tuttavuus olivat myös retkiluistimet, jotka sain jalkaani välinevuokraamona ja huilipaikkana toimineesta Majatalo Onnelan kodasta. 

Huh vaan, miten kömpelöksi sitä itsensä voi tuntea!  Siinäpä horjuin kuin bambi konsanaan retkiluistelubaanan vieressä hämmentyneenä siitä, että ovatko nämä nyt sitten sukset vai luistimet, miten näillä pääsee eteenpäin ja kaadunko, jos hengitän. En kaatunut, vaikka matkaan lähdettyäni tajusin hengittää ja muutenkin jopa vähän rentoutua. Pikkuhiljaa luistimet alkoivat liikkua kuin itsestään. Vauhti ei tosin missään vaiheessa yltynyt hurjaksi ja koko ajan sai katsoa tarkkana rataa, koska jää oli monin paikoin kuhmuraista ja railoistakin.

Järvellä vilisi jos jonkinmoista menijää. Retkiluisteluradalla kulki ystäväporukoita, pariskuntia, perheitä, vanhempia lastenrattaiden kanssa, isovanhempia kannustamassa pieniä luistelijoita ja suhahtipa ohi jokunen pyöräilijäkin. Hiihtäjät ja potkukelkkailijat taas nauttivat jään tuomasta vapaudesta hangen puolella, koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä ja siellä täällä istui yksinäinen köyryselkäinen hahmo pilkkiavannon äärellä. Siinä kaikessa oli sellaista hauskaa vanhan ajan tunnelmaa, kun koko kylä tuntui juuri sinä päivänä kerääntyneen järvelle.

Noin tunnin lenkki retkiluistimilla oli ensikertalaiselle yllättävän raskas. Vaikka luulin menon muuttuneen alkututinan jälkeen melko rennoksi, taisin silti jännittää turhaan jollain lihasryhmällä, sillä ihan loppumatkasta alkoi tuntua, etteivät jalat kantaisi enää metriäkään pidemmälle. Kipinä lajiin kuitenkin ehdottomasti jäi. Ehkä ensi talvi on vihdoin se talvi, kun perehdyn siihen tarkemmin ja käyn Suomen retkiluistelijoiden koulutuksen. Kenties jonain päivänä minäkin suihkin kymmenien kilometrien pituisia retkiä merenjäällä, vaikka lajin ensikosketuksen perusteella sellainen jäi tuntumaan vielä kaukaiselta haaveelta.

Luistelun jälkeen matka jatkui jalan järven yli Lassilan tilalle tutustumisretkelle. Menomatkalla kiipesimme myös Pikku-Koliksikin kutsutulle Sarvikalliolle tähyilemään maisemaa ja aistimaan kansallisromantiikkaa, jota järven rannoille asettunut taitelijayhteisö oli kallioilta ammentanut. Kilpikaarnamäntyjen vieressä seisoessa mielessä läikähti, kun kuvitteli millaisia herkullisia tarinoita kallioilla pidetyistä taiteilijapiknikeistä nuo satoja vuosia vanhat puut kätkivät visusti vuosirenkaisiinsa.

Lassilan tilan historia ulottuu vielä kallioiden taiteilijahistoriaa kauemmas: se on kuulunut samalle suvulle jo 1600-luvulta lähtien. Nykyisin toiminta keskittyy luomuviljelyyn ja kanaharrastajien palvelemiseen. Tila tekee myös yhteistyötä luomuosuuskunta Oma maan kanssa, jonka jäsenet voivat tilata kerran viikossa toimitettavan satokassin. Kanojen lisäksi eläinkatraaseen kuuluu myös pari lehmää, joiden tehtävänä on pitää rantaniittyä kesäisin avoimena. Jos satut liikkumaan Tuusulassa, suosittelen ehdottomasti pistäytymään pienessä tilapuodissa, ja kesäaikaan pihapiirissä toimii myös kahvila ja kanoja esittelevä kotieläinpiha.

Lassilan tilalta marssimme takaisin Onnelan kodalle paistamaan makkaraa ja vihiksiä ja turisemaan. Oli hauskaa viettää retkipäivää vaihteeksi isommalla porukalla, ja paikallisympäristöä ja -historiaa tuntevien oppaiden ansiosta retkeltä sai varmasti enemmän kuin mitä omatoimiretkeily olisi antanut.