Paloniemen poluilla seestyi mieli

Viime aikoina arki on tainnut hieman kuormittaa. Koska kuormittavat asiat ovat olleet lähinnä vain kivoja ja kiinnostavia, olen havahtunut tilanteeseen vasta viikonloppuisin. Silloin kun on vähän väliä saattanut ärsyttää milloin mikäkin ihan mitätön juttu. Onneksi moiseen ärsytykseen on olemassa ilmainen ja ällistyttävän tehokas lievityskeino: luonto. 

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä intoillaan nyt joka puolella, ja se on kuulkaas ihan mahtavaa. Tuntuu toki äkkiseltään vähän liioittelulta, että jo vartin metsäkävely laskee verenpainetta, mutta näin todella taitaa olla.

Edellisen kerran, kun huomasin turhien asioiden nyppivän mieltä, nappasin mukaani kameran ja pari objektiivia ja suuntasin Lohjalle Paloniemen luontopolulle. Polku kiemurtelee Paloniemen entisen kartanon mailla esitellen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja on notkunut lähiseudun kiinnostavien kohteiden listallani jo tovin.

Luontopolun lähtöpiste.

Aivan ensimmäiseksi polku johdattaa suuren, salaman teloman lehtikuusen luo. Riemastuin, sillä lehtikuusilla on erityinen paikka sydämessäni. Osittain se taitaa johtua Pohjois-Karjalassa vietettämistäni lapsuus- ja nuoruusvuosista, sillä lehtikuuset tuovat mieleeni Nils Ludvig Arppen, laivat (jotka jäivät lopulta tekemättä ja näin myös mahtipontisiin mittoihin kasvanut lehtikuusimetsä säästyi), maailman meret ja seikkailut. Osittain taas lehtikuuset tuntuvat erityislaatuisilta siksi, että ne vievät ajatukset loputtomiin jatkuvaan taigametsään. Ja ovathan ne myös aivan mielettömän kauniita puita.

Salaman koettelema lehtikuusi on kuvassa keskellä.

Reitti jatkui pienen pätkän vaahteroiden reunustamaa tietä. Sellaista, jota pitkin pitäisi kopsutella hevoskärryillä pyhävaatteissa.

Puissa oli juuri se täydellisin vihreän sävy, joka niissä on kun hiirenkorvat ovat juuri auenneet lehden muotoisiksi. Lämpimät yöt olivat tuoneet satakielen rytmittämään lehvästön avautumista. Alkuillasta kukaan ei pistänyt parastaan, mutta jähmeää näppäilyä maustoivat mm. pajulintu, kirjosieppo ja laulurastas. Tunnelma oli ihanan seesteinen ja niin oli mielikin.

Tieltä polku kiipesi mäkeä ylös metsän suojiin. Mäen päältä luontopolun kulkijoita tarkkaili rapistunut huvimaja. Hetken aikaa reitti seurasi vanhaa kivettyä ratsastuspolkua. Taas olisi tarvittu kavioiden kopsetta.

Luontopolun kylttejä tutkiessani mietin, että miksi ne usein tehdään vähän hutaisten. Paloniemessäkin  niiden sisältö oli toki kiinnostavaa, mutta visuaalisuudessa tekijät olivat menneet siitä, missä aita on matalin. Lisäksi pitkien selostusten oheen olisin kaivannut selvästi erottuvia muutaman lauseen poimintoja sisällöstä. Näin sellainenkin, jonka mielenkiinto ei riitä koko tekstin tavaamiseen, saattaisi oppia alueen luonnosta vähän kuin vahingossa.

Metsästä polku laskeutui takaisin tielle ja jatkui kostean niityn läpi kallioisempaan maastoon. Niityillä oli opastaulujen mukaan laiduntanut karjaa, mutta nyt maiseman avoimuuden säilyminen oli ihmiskäsien varassa. Jäin miettimään, oliko jokin erityinen syy, miksi alueelle ei ole palautettu laiduntajia. Iso osa polusta kun kulkee muutenkin juuri hakamailla, joita karja on aikoinaan laiduntanut ja joiden kiinnostava kasvilajisto häviää umpeenkasvun myötä.

Paloniemen poluilla tähän aikaan vuodesta parasta olivat puut. Järeät kuuset, lahopuut, kilpikaarnamännyt, kauniit vaahterat ja puun kokoisiksi kasvaneet tammet.

Myöhemmin kesällä ketokukat kirjailevat avoimet alueet. Sitä aion takuulla palata ihmettelemään. Kielojen kukoistusta ja hurmaavaa tuoksua ei tarvitse edes odottaa kauaa. Siellä täällä niiden lehdet puskivat maasta jo suurina, tiiviinä mattoina.

Kilometrin polun kierrettyäni en enää edes muistanut, mikä aiemmin ärsytti. Metsä oli tehnyt tehtävänsä.

Kevät koristi Karkalin

Karkalin luonnonpuisto on minun lähiluonnonpuistoni. Tuntuu hassulta, että luonnonpuisto voi sijaita parinkymmenen kilometrin säteellä kotiovesta. Henkisesti kuitenkin luonnonpuistoista yli tuhannen kilometrin päässä sijaitseva Kevo tuntuu paljon läheisemmältä. Tämä Etelä-Suomen rehevä lehtoluonto jaksaa edelleen, kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin hämmentää. Aina vain tulee vastaan lajeja, joita en tunnista, maisemia, joiden luulin löytyvän lähimmillään ehkä Skånesta ja tuoksuja, joihin ei liity erityisiä muistoja. Pohjoisessa kaikki on paljon tutumpaa. Tiedän mistä tunturissa kannattaa etsiä sinirikkoja tai sopulinkoloja, ja varvikko tuoksuu pitkän talven jälkeen juuri siltä, miltä varvikon kuuluu tuoksua.

Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä olen myös täysin rakastunut tähän hemiboreaalisen vyöhykkeen tarjoilemaan eksotiikkaan. Siksi valikoinkin pienen kevätiltaretken kohteeksi juuri Karkalin niemen. Pysähdyin ensin Torholan luolan kohdalle. En kömpiäkseni lumoavaa ilta-aurinkoa pakoon pimeään luolaan, vaan koska muistelin, että luolan ympäristössä kasvaa hempeän punertavia sinivuokkoja. Muistikuvani osoittautui oikeaksi. Muutenkin sinivuokot tuntuivat pirskahtelevan väreiltään, kooltaan ja terälehtien muodoltaankin aivan erityisen monimuotoisina juuri noissa Karkalin metsissä.

Äänimaailma oli lämmenneiden ilmojen mukana kirinyt muutamassa päivässä melkoisen matkan kohti, jos ei nyt ihan kesää, niin ainakin kevään loppumetrejä. Olin kulkenut polkua alle sata metriä, kun kuusikosta oli jo kantautunut pajulinnun haikeaa luritusta, kirjosiepon rytmikkäitä säveliä ja sirittäjän kevätriemua pulppuavaa laulua. Metsä tosin hiljeni nopeasti, kun ohitseni käveli iloinen, vähän suurempi retkiseurue.

Torholan luolalta jatkoin matkaa luonnonpuistoon. Muita kulkijoita ei siellä enää näkynyt ja itsekin olin myöhässä parhaiden kuvausvalojen kannalta. Aurinko oli ehtinyt laskea jo hitusen liian alas. Kiersin vain lyhyen luontopolun, mutta jäin toviksi tunnelmoimaan kosteaan lehtoon sen varrella. Toiveissani oli nähdä pähkinähakkeja, vaan tällä kertaa se jäi pelkäksi haaveeksi. Sen sijaan yksi lempilinnuistani, peukaloinen, singahti läheisen maapuun päälle ja päräytti lyhyen, kiihkeän laulunsa, ennen kuin katosi johonkin kauemmas. Yhtäkkiä havahduin karikkeen rapinaan, joka kertoi, että metsän pohjalla käveli joku. Tähyilin tiheää kasvillisuutta ja pian näin häivähdyksen rapistelijalle kuuluvaa harmaata höyhenystä. Pikkuinen tepastelija meinasi jo hävitä maasta puskevan vehreyden sekaan, mutta lopulta sain siitä paremman näköhavainnon, joka vahvisti arvaukseni: pyy. Harvemmin olen nähnyt niitä tuollaisessa miljöössä.

En taida olla ainoa, joka haluaisi pysäyttää ajan juuri tähän aikaan keväästä. Nämä päivät, kun puihin ilmestyy hento, vaalea vihreys, lehtokukat kiirehtivät ammentamaan auringonsäteitä, ja lämpenevät yöt kuljettavat aina jonkun uuden lintulajin pihapuuhun, sujahtavat joka vuosi ohi aivan liian nopeasti.

Ukkosretki Karnaistenkorpeen

Kun lämpimänä loppukesän päivänä tekee mieli pyrähtää metsään, ei turhalle jahkailulle ole tarvetta.

Tai niin sitä luulisi. Hieman myöhemmin muistin, että sääennusteen tarkistamisen verran saattaisi joskus kannattaa jahkailla. Ei ihan riitä, että on edellisenä päivänä katsonut säätiedot ja lähtöhetki näyttäisi juuri sellaiselta kauniilta ja puolipilviseltä, mitä luvattiinkin.

Nappasin mukaani 2- ja 7-vuotiasta retkiseuraa ja lähdimme kohti yhtä vakiokohdettamme, Karnaistenkorpea ja Sorvalammen laavua siellä. Tämä oli ensimmäinen retki 2-vuotiaan kanssa, kun mukaan ei otettu mitään kantovälineitä. Pähkäilin etukäteen, että matka (reilu kilometri suuntaansa) oli sellainen, että tyyppi jaksaisi kyllä itsekin kävellä ja jos ei jostain syystä jaksaisi, niin voisin napata hänet joksikin matkaa reppuselkään. Muutenkin olimme liikkeellä kevyin varustein; repusta löytyi vain eväät ja repun pohjalle unohtunut muovipussi, joka osoittautui erityisen mukavaksi unohdukseksi. Tätä kirjoittaessani jäin muuten pohtimaan, että miksi minkäänlainen ea-pakkaus ei automaattisesti kuulu näiden spontaanien pikkuretkien varusteluetteloon. Yöretkille kyllä. Ehtiihän sitä sattua ja tapahtua parin tunnin tutkimusmatkallakin ja kun metsässä ollaan, niin haaverin osuessa kohdalle varmasti kaduttaa tällainen ihan turha unohdus. Lupaan siis jatkossa skarpata.

Vaihtelun vuoksi valitsin lähtöpaikaksi Kisakallion läheisen lähtöpisteen. Aina ennen olimme aloittaneet Karnaisten retket Ahvenalammen eteläpuoleiselta parkkipaikalta. Retkiseurani hävisi nopeasti johonkin ensimmäisen mutkan taakse. Koska äänten perusteella tyypit eivät kadonneet kovin kauas, huomioni iskeytyi siellä täällä sammaleesta pilkottaviin vaaleisiin lakkeihin: lampaankäävät olivat valloittaneet metsänpohjan! Vaan mihin ihmeeseen ne saisi jemmattua? Aloitin vanhalla kunnon huppukikalla, mutta kovin pitkälle en päässyt, kun huppu oli jo täynnä. Siinä vaiheessa tajusin kaivella reppuani vähän tarkemmin ja löysin sieltä sen jemmaamani (mahdollisimman räikeän) muovikassin. Ei järin tyylikästä, eli kohtuullisesti nolotti aina kun joku tuli vastaan, mutta ajoi asiansa. Jatkossa en mene metsään potentiaalisena sienestysaikana ilman perintöpärekoria.

Ehdimme kulkea suunnilleen puolet matkasta, kun kesäsään monimuotoisuus muistutti itsestään. Jostain kuului jyrinää. Hups. Lähempänä lähtöpistettä olisin saattanut kääntyä varmuuden vuoksi takaisin, mutta nopean tilannearvion jälkeen päätin, että jatkamme matkaa. Olimmehan kuitenkin menossa kohti laavua, jossa olisi hyvä pitää sadetta ja ukkosta, joka toivottavasti ei sentään räpsähtäisi ihan päälle. En tiedä missä vaiheessa elämää lapset yleensä alkavat pelätä ukkosta (tai alkavatko edes kaikki), mutta olin ihan tyytyväinen siitä, ettei retkiseurani ollut sellaista jyrinää tai edes salamointia pelkävää sorttia. Nurinaa aiheutti vain se, kun jouduin välillä patistelemaan tyyppejä pitkospuiden ja aarrekätköjen ääreltä, että ehtisimme perille ennen ukkosta.

Karnaistenkorpi runsaine lahopuineen on mainio paikka myös kääpäretkeilyyn. Tämä taitaa olla punahäivekääpä.

2-vuotias oli jo varsin taitava sinkoilemaan juurakkoisilla poluilla.

Korkeina huojuvat kuuset, sammalaiset maapuut, tuoreet myrskynkaadot, saniaiset, mättäät, juurakkoiset polut,
lohkareet ja korkeat kalliot tekevät Karnaisista melkoisen satumetsän.

Tätä upeaa ja mystistäkin luonnon uurtamaa kalliota jaksan ihmetellä kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa vielä puiden varjot toivat oman taiteellisen silauksensa sen pintaan.

Patistelu osoittautui lopulta hieman turhaksi ja ehdimme puuhailla laavulla hyvän tovin, ennen kuin ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella maahan. Lopulta saimme ihan kunnon saderymäyksen niskaamme, mutta salamat kiersivät onneksi jostain sopivan etäisyyden päästä. Laavu oli sateen pitämiseen mitä tunnelmallisin paikka, joten mikäs siellä oli ollessa. Pienemmät retkeilijät taas totesivat vastapäisen puuvajan vielä tunnelmallisemmaksi (tai mielenkiintoisemmaksi) mestaksi, joten laavun suojissa oli myös mukavan rauhallista.

Laavun jyrkähköt kalliot houkuttivat märkyydestä huolimatta kiipeilypuuhiin.

Sateen väistyttyä oli aika lähteä kulkemaan takaisin. Matkalla kuurot yllättivät vielä muutaman kerran ja pakenimme niitä puiden alle. Sadevaatteet eivät tosiaan kuuluneet tällä kertaa retkivarustukseen, mutta tämä oli retkiseuran mielestä ehkä päivän hauskin leikki, joten unohdus oli lopulta ihan onnellinen.

Alueen luontoon voi tutustua tarkemmin myös luontopolun rastien avulla.

Aivan loppumatkasta nuori retkiseura alkoi jo vähän väsähtää, mikä näkyi parhaiten nousseina desibeleinä. Moni sanoo, että metsään kyllä mahtuu ääntä, mutta itselläni on tähän vähän kaksijakoinen suhtautuminen. Toki metsäretkillä puretaan ylimääräistä energiaa ja kun lapsista on kyse, niin väistämättähän siinä syntyy vähän ääntä. Haluan kuitenkin opettaa pienelle retkeläisille, että metsä on metsäneläinten koti ja meidän pitää muistaa, että olemme siellä vieraina. Lisäksi Karnaisten kaltaisilla retkeilypaikoilla on syytä huomioida myös muut poluilla kulkijat. Saattaahan olla, että juuri se takanamme kulkeva tyyppi on tullut väsyneenä ja stressaantuneena metsään nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Siksi puutun hommaan, jos äänenvoimakkuus on turhan kova tai jutut menevät muuten tarpeettoman mekkalan puolelle. Käytin hyväksi toteamaani pehmeää hiljennyskeinoa ja aloin itse kuiskailla. Osoitin oksalla istunutta oravaa ja supatin, että sitä pelottaa kova meteli ja jatkoin, että tuotakaan rungolla kiipeilevää pikkuista puukiipijää me ei varmaan metelöidessä oltaisi huomattu. Varsinkin 2-vuotiaaseen tämä taisi tehdä vaikutuksen, sillä vielä useamman kuukauden päästä tyyppi selitti innoissaan, että metsässä ei saa huutaa, koska emäimet voi säikähtää.

Tässä kohtaa valo tippui erityisen kauniisti vesipisaraisen oksiston läpi.
Ainoana aikuisena lasten kanssa retkeillessä valokuvaus on kuitenkin lähinnä nopeaa räpsimistä,
eikä kuva ihan tee oikeutta näylle.

Retken päätteeksi minulla oli täpötäysi muovikassillinen lampaankääpiä ja pari uneliasta retkitoveria. Kotona sieniä putsatessa huomasin, että saaliin sekaan oli sattunut pari typäskääpääkin. Mielenkiintoista, kuinka sieniä käsitellessä ero näiden lajien välillä on selvä (lampaankääpä on harmaanruskea, typäskääpä taas oranssinruskea), mutta ei ole ensimmäinen kerta kun metsässä olen tehnyt tämän lajiparin kohdalla väärään määrityksen. No, lajien opettelussa, oli kyse sienistä, linnuista kasveista tai mistä vain, oppii myös tehokkaasti nöyryyttä. Että koskaan ei ole valmis ja helpoissakin tapauksissa voi tehdä virheitä, jos ei ole huolellinen.

Matkoja minuuttimetsiin: Vieraana tirskuttavien tiaisten kodissa

Tiesitkö, että sana metsä tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta? Suunnaton valtakunta. Näin kertovat taiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo suomalaisen metsänhoidon muuttamaa maisemaa kuvaavassa kirjassaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä.

Ajatus loputtomiin jatkuvasta metsästä tuntuu todella kaukaiselta sellaiselle, joka koluaa retkillään enimmäkseen kansallispuistojen ulkopuolella sijaitsevia eteläsuomalaisia metsiä. Valtakunnat on täällä rikottu piskuisiksi plänteiksi. Hehtaari siellä, pari tuolla. Välissä taimikkoa, hakkuuaukkoja ja viivottimella vedettyjä mäntyrivejä. Puita riittää, mutta metsää on vaikea löytää.

Näistä ei ole pulaa.

Näitä on paljon vaikeampi löytää. Kuva viime syksyisellä sieniretkellä löytyneestä piskuisesta, lumoavasta vanhasta metsästä.

Itärajan toiselta puolen voi vielä löytää metsiä, jotka todella levittäytyvät loputtomina valtakuntina. Kuva on Maksimjärvensalolta, jossa aarniometsät levittäytyvät 100 000 hehtaarin alueella. Sielläkin tosin ikimetsien reunoja nakerretaan jo hakkuilla.

Näitä metsäsirpaleita Kovalainen ja Seppo alkoivat kuvausreissuillaan mitata hehtaarien sijaan minuuteissa, eli kuinka kauan kestää kävellä metsän läpi aukolta aukolle tai taimikolta taimikolle. Enimmäkseen he löysivät kolmen minuutin tai viiden minuutin metsiä. Tämä kertoo karua kieltä siitä, millaiseksi metsäluonto on vain joissakin vuosikymmenissä muuttunut.

Minä kuljen paljon tällaisissa muutaman minuutin metsäpalasissa ja jossain vaiheessa aloin miettiä, että niitä voisi koostaa ihan omaan juttusarjaan. Jokaisessa säästyneessä vanhan metsän sirpaleessa on jotain erityistä, jotain kertomisen arvoista.

Tässä siis ensimmäinen kertomus matkoistani minuuttimetsiin. Siinä sukelletaan tiaisten asuttamaan kallioiseen metsään Lohjalla. Kuten kuvista voi päätellä, tästä retkestä on jo jokunen kuukausi aikaa. Syksy täplitti vielä maisemaa. Värit eivät olleet enää aivan kirkkaita vaan sellaisia, joissa vesiväripaletin sävyt ovat jo alkaneet sekoittua toisiinsa. Horisontissa kajastanutta valonauhaa lukuunottamatta taivas riippui siniharmaana.

Matka oli alkanut tiheän taimikon läpi rämpimisellä. Sitten nousu jyrkkää rinnettä pitkin. Ohitin ensimmäiset kelot. Siinä vaiheessa alkoi hymyilyttää. Kalliot olivat vuosikymmenten saatossa saaneet paksun sammalhatun pehmein poronjäkäläkoristein. Kuljin metsän porttina seisovien kilpikaarnamäntyjen lomasta ja jatkoin matkaa varovasti astellen.

Se alkoi lyhyinä tirskutuksina jostain hieman kauempaa. Tiheän kuusikon läpi mutkittelevaa polkua kulkiessani tirskutus hiljeni. Pysähdyin ja pian talitiainen lennähti viiden metrin päähän motkottamaan. Seisoin hetken hiljaa paikallani. Pari uteliasta sinitiaista kävi myös tutkimassa lähempää, kuka täällä oikein kulki. Jatkoin retkeä kuvauspaikkoja etsien ja metsää kuulostellen. Haikea tjyy-tjyytjyy-vihellys paljasti taas yhden metsän asukkaista; jossain lähistöllä hömötiainen istui pörheänä oksalla, musta pipo silmille valahtaneena.

Yht'äkkiä tirskutus oli joka puolella ja pienen matkan päässä näin tiaisten pyrähtelevän sinne tänne. Hiivin varovasti vielä hieman lähemmäksi. Silmät poimivat ensin uhmakkaat talitiaiset ja kipakat sinitiaiset. Sitten kuusitiaisen valkoisena loistavan takaraivon. Mättään takana maassa taas vilahti töyhtö, jonka omistajasta oli mahdoton erehtyä – metsän punkkari, töyhtötiainen, pyrähti maasta vikkelästi katajan suojiin. Lopulta löysin myös hieman kauempana touhua hiljaa seurailleen hömötiaisen. Tiaisparven lisäksi lähipuissa pyöri muutamia hippiäisiä.

Linnut tuntuivat poikkeuksellisen rohkeilta ja uteliailta. Kuusitiainen pyrähti useamman kerran ohitseni lähes pipoani hipoen. Töyhtötiainen jatkoi ruuanhakua jäkälikön seasta vain pienen matkan päästä. Toki se tarkkaili liikkeitäni, muttei kokenut minua syyksi keskeyttää ateriointiaan. Siirryin metsän suojista avoimelle kalliolle ja samassa syy tiaisten uteliaisuuteen selvisi: kalliolla oli linnuille ruokintapaikka. Pian tirskutus kuuluikin taas lähipuista - linnut tulivat katsomaan, olinko tuomassa niille ruokaa. Harmitti tuottaa pettymys. Kallio putosi jyrkkänä alas rantametsään ja lehdet tiputtaneiden puiden välistä pilkotti vettä. Ruokintapaikka oli todennäköisesti laitettu juuri siihen kuvausajatukset mielessä.

Kalliolta jatkoin matkaa metsän läpi ja lähdin laskeutumaan jyrkähköä rinnettä. Rinteen alla tie katkaisi metsän. Tien toisella puolella oli vielä pieni jyrkänteenalusmetsänä säilynyt vanha kuusikko, jota pysähdyin tutkimaan. Aioin kiivetä jyrkänteen päälle tähyilemään maisemia, mutta aikomuksen keskeytti innokkaana metsätietä pitkin tepsutellut hirvikoira isäntineen. Lyhyen rupattelun jälkeen päätin palata samaa reittiä takaisin. Ehtisi ne maisemat tarkastaa joskus hirvenmetsästysajan jälkeenkin.

Kiipesin takaisin kalliolle ja sain heti seurakseni pari sinitiaista. Kuvasin maisemaa ja metsää ja innostuin kokeilemaan päällekkäisvalotuksia. Välillä pysähdyin tarkkailemaan tiaisten touhuja. Yhteensä taisin viettää tässä parin minuutin metsässä yli kaksi tuntia ja pidemmäksikin aikaa tutkittavaa olisi riittänyt. Aina ei retkellä tarvitse kerätä kilometrejä. Itse olen nykyisin jopa melko kehno siinä, mutta muistan myös ajan, jolloin luonnossa liikkuessa omien fyysisten rajojen etsiminen oli tärkeä motivaattori. Enää en malta kiiruhtaa [sic], koska niin moni laji tai muu yksityiskohta saattaisi silloin jäädä huomaamatta.