lauantai 1. lokakuuta 2016

Vahingossa Otsamolle

"Minä kaipaan tunturiin niin paljon, että minun sielua aivan korventaa", dramatisoin taannoin kotona. Enkä edes varsinaisesti liioitellut. Siitä on nyt muutama vuosi aikaa, kun olen viimeksi astunut puuttomalle paljakalle. Muutama vuosi liikaa.


Luulen siis, että kun seuraavan kerran rämmin tunturikoivikon läpi, kipuan puurajan yläpuolelle ja katson edessä levittäytyvää erämaata ja sinertyvää horisonttia, siitä tulee vähän tunteikasta. Siinä saattaa vierähtää pari onnenkyyneltä. Ties vaikka kokonainen tunturipuro. Ehkä askeleeni säikäyttävät kiirunan, joka naristen lentää rinnettä alas vain sen verran kuin on pakko. Jos olen oikein onnekas, näen kirjavan sopulin vilahtavan koloonsa. Lisäksi saatan ainakin heittäytyä vaivaiskoivumatolle tunnelmoimaan, täräyttää pusun rupijäkälien kirjailemiin kiviin ja pussittaa sopulin papanoita kotiinviemiseksi. Jos siis enää maltan palata kotiin.

Tuota hetkeä odotellessa voi onneksi aina uppoutua vanhoihin kuviin ja muistoihin ja ylläpitää ainaista tunturikaipuuta. Tässä siis (hatarana) reissumuistelmana se edellinen kerta, kun sulan maan aikaan nousin puurajan yläpuolelle, Inarin Otsamotunturin laelle. Se oli syyskuussa 2013. Useimmat tämän kirjoituksen kuvista löytyvät vanhasta kuvablogistani, eli osittain kierrätysmateriaalilla mennään, mutta nyt on mukana tarinaakin.


Vuonna 2013 oli sellainen syyskuu, että poimin teepaidassa mansikoita mummini kasvimaalta Inarissa. Oli järjettömän kaunis ruska ja lähes uimalämmin Inarijärvi. Syyskuussa.

 

Ei minun alunperin pitänyt edes sinä päivänä kiivetä tunturiin. Sanoin lähtiessäni, että käyn vähän kävelyllä ja kuvaamassa jokivartta Juutualla. No niin minä kävinkin, en vain malttanut kääntyä takaisin kovin pian. 


Lähdin kulkemaan Juutuanjokea seuraavaa polkua Siidaa vastapäätä olevasta lähtöpisteestä. Tämä joen pohjoispuolelta lähtevä reitti ei oikeastaan edes kulje joen rantoja pitkin, vaan mutkittelee metsän puolella. Suunnittelin, että kävelisin metsässä Jäniskosken sillalle ja kuvaisin jokea sitten paluumatkalla. Kun pääsin sillalle asti oli ihan selvää, etten ollut vielä valmis kääntymään takaisin. Metsä houkutteli puoleensa ja sen sisällä kiemurteleva polku ei antanut juuri muita vaihtoehtoja kuin hipsiä kurkistamaan, että mitähän seuraavan ja sitä seuraavan ja ehkä vielä sitä seuraavan mutkan takaa löytyy. Tai hipsiminen on tässä ehkä väärä sana. Nyt kun jo tiedostin, että reissusta tulisi hieman pidempi kuin olin suunnitellut, yritin edetä joutuisasti marssien.


Kun metsän läpi alkoi pilkahdella tunturin rinnettä, tuumin että voisihan sitä nyt kiivetä sen verran, että näkisi edessä kohoavan Otsamon. Ja ehkä vähän maisemiakin. No, arvaahan sen sitten, että miten siinä käy. Jos nyt tuon seuraavan nousun vielä nousisi. Ja seuraavan. Ja... Ohhoh, kohtahan se huippu jo onkin, että ei kai sitä nyt enää voi kääntyä takaisin.


Koko matkan maisema ympärillä levittäytyi niin riemunkirjavana, ettei kukaan muu kuin napapiirin pohjoispuolen syksy voi mitenkään värittää sellaista olematta vähän överi. Kun rinteeltä alkoi näkyä retken lähtöpiste, Juutuanvuono, tajusin miten kauas olin kulkenut. Vasta tätä juttua kirjoittaessani tarkistin tiedon Juutua-Otsamo-reitin pituudesta: yhteen suuntaan 9 kilometriä. Ja polun alkuun päästäkseni olin jo lompsinut noin kilometrin tien laitaa pitkin. Kapusin ylemmäs ja makasin välillä rinteessä kuvaamassa keltaisena hehkuvien koivujen täplittämää metsämaisemaa ja punaisena palavaa varpumattoa.  Horisontissa Inarinjärvi, Saamenmeri, kasvoi kasvamistaan.






Lopulta saavuin huipulle. Ja ymmärsin, miksi tunturi oli niin vääjäämättä vetänyt puoleensa. Sillä tiedättekö sellaisen maiseman, jota ei edes kannata yrittää sanoin kuvailla? Otsamon huipulta Muotkan erämaan suuntaan avautui juuri sellainen.



Sen maiseman ääreltä oli vaikea lähteä. Olisin mieluiten linnoittautunut reppuineni tunturin huipun harmaakylkiseen päivätupaan ja odottanut, että lumikinokset hautaisivat sen. Viettänyt talven tunturissa revontulikaton alla ja riemastunut, kun ensimmäiset kapustarinnat viheltäisivät saapuneensa. Ehkä sitten olisin ollut valmis laskeutumaan alas kevätpurojen saattelemana.

Totuus oli toki kuvitelmaa karumpi. Vietin tuon mykistävän maiseman edessä vain hetken. Kurkistin sisään päivätupaan, mutten edes avannut ovea. Lähdin rientämään alaspäin ja mietin ehtisinkö takaisin ennen auringon laskua. Olinhan lähtenyt matkaan vasta iltapäivän puolella. Kovin pitkälle en kuitenkaan päässyt, sillä satuin huomaamaan rinteillä kulkevan pienen porotokan. Eihän sellaista näkyä voinut niin vain ohittaa. Siinä porokuiskaajana vierähti sitten tovi ja ehkä toinekin ja kameran muistikortille kertyi muutama kuva.


Loppumatka meni yllättävän porotauon takia melkein juoksuksi ja kuvaaminen rajoittui muutamaan räpsäisyyn jokivarren ruskasta. Eli retken alkuperäinenkin tarkoitus tavallaan toteutui.


Lopulta olin kuin olinkin pimeän tuloa nopeampi ja päivän päätteeksi upotin jalkani viilenemään Inarinjärveen. Olipahan reissu! Muille Juutua-Otsamon-polun patikointia suunnitteleville suosittelen hivenen parempaa suunnitelmallisuutta, lähtemistä liikkeelle jo heti aamusta ja runsaampaa eväsvarustusta. Tai juoksukenkiä.