Hiihtoniilo keinot keksii

Jos pitäisi valita mieluisin tapa liikkua luonnossa, minulle se saattaisi olla hiihtäminen. Olen tainnut olla tätä mieltä jo ihan pienestä pitäen.

Kirjoittaja 2-vuotiaana hiihtoretkeläisenä.

Mutta miten hiihtoretkeillä 2-vuotiaan kanssa, kun fjellpulkeniin tai vastaavaan investoiminen näillä Etelä-Suomen vuosittaisilla sivakointikilometreillä ei ole ainakaan vielä tuntunut mielekkäältä?

Esimerkiksi siten, että otetaan kiipeilyvaljaat, köyttä ja rattikelkka (toki myös pulkka käy vähintään yhtä hyvin, luultavasti vetäjän näkökulmasta jopa paremmin) ja valitaan retkimukavuuden maksimoimiseksi helppo maasto, kuten jää.

Tältä se sitten näytti. Tosin köyteen lisättiin jossain vaiheessa jatkopala. Pidemmässä köydessä kun on enemmän joustoa, ja siksi vähemmän nykivää.

Näillä varusteilla suuntasimme melkoista nettijulkisuuttakin äskettäin saaneelle Kirmusjärvelle. Aurinko lämmitti selkää ja jäällä oli mukavasti hankikantoa, joten sukset liikkuivat kuin itsestään eteenpäin. Tai liikkuivat niillä, joilla ei ollut vedettävänä yhtä retkeläistä rattikelkassaan – ehkä se fjellpulken olisi tullut perässä hitusen keveämmin.

Järven kenties ihastuttavin evästelypaikka löytyi erään saaren auringossa kylpeneeltä rantakalliolta. Sinne päästiin toiset enemmän ja toiset vähemmän hikoilleena. Tuntui maaliskuulta, vain talitiaisen tomera titi-tyy puuttui. Oli tofusämpylöitä, kaakaota ja keksejä.

Evästelyn jälkeen tein 2-vuotiaan kanssa tutkimusmatkan varjoiseen metsään. Löysimme mm. tosi hyvän seikkailukepin ja erityisen mahtavia käpyjä. Vetokoira jäi kallioille ottamaan aurinkoa. Metsäseikkailun jälkeen loppuretki hujahtikin sitten kiipeilytreeneissä kalliolla ja puunrungoilla.

Toppavaatteissa kiipeily on hieman kömpelöä puuhaa, muttei onneksi estä sitä.

Kovin mielelläni olisin uusinut retken tänä viikonloppuna, mutta viikossa maisema vetistyi sen verran, että joudumme ehkä odottamaan ensi vuotta. Olenko jo muistanut mainita, että Etelä-Suomen talvi on julmin vuodenaika kaikista?

Kotimatkallekin riitti vielä vauhtia ja iloista meininkiä.

Nuku yö ulkona: Yö takapihan taikametsässä

Minä haluaisin olla sellainen, joka saa jonkun idean ja toteuttaa sen heti. Joskus olenkin. Mutta vähintään yhtä usein olen sellainen, joka asuu metsän laidalla kaksi vuotta, kulkee neulasten peittämiä polkuja lähes päivittäin ja pohtii aina silloin tällöin, että olispa hauska myös yöpyä siellä. Takapihan pikkuisessa taikametsässä.

Kahden vuoden pähkäily johti lopulta toimintaan, kun lauantaille suunniteltu telttaretki peruuntui, ja teki silti mieli nukkua jossain muualla kuin omassa sängyssä. Ylimääräisen kimmokkeen hommalle toi Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haaste. Ajatus yöpymisestä yksin metsän keskellä, mutta samalla osana tuhansien ihmisten porukkaa, oli niin riemastuttava, että se täytyi toteuttaa.

Illan jo pimennyttyä lähdin otsalampun kanssa metsään virittelemään riippumattoa. Sopivan paikan löydyttyä kävin hakemassa sisältä makuupussin ja -alustan ja nappasin vielä kirjan kainaloon. Matkaa kotiovelta riippumatolle oli noin 100 metriä, mutta pimeä metsä kaappasi kätköihinsä kuin toiseen maailmaan. Kiipesin riippumattoon, kaivauduin makuupussiin ja avasin kirjan, joka kuljetti metsästä meren äärelle. Aallot löivät Kökarin puuttomille luodoille. Jostain lähitalon pihalta kantautui laulua.

  
Hätkähdin hereille, kun kauris säntäsi juoksuun. Oksat kahahtivat ja sarja nopeita pakolaukka-askeleita tömisi metsänpohjaa vasten. Sitten oli taas aivan hiljaista. Metsään ilmestynyt majoitteeni taisi säikäyttää sen. Niin, metsänväen kutsumattomana vieraanahan minä siellä olin. Pilviverho oli nukkuessani väistynyt ja kuu paistoi mustien oksien lomasta.

Aamulla heräsin vihervarpusten iloiseen ylilentoon. Aurinko valaisi vain puiden latvoja. Loikoilin makuupussin lämmössä, oravan kynnet rapisivat jossain kaarnaa vasten ja tiaiset rupattelivat lähipuissa. Kuvittelin millaista olisi maata siinä, kun pakkasta on yli 20 astetta, puut paukkuisivat ja ehkä joku oksa tiputtaisi kevyttä pakkaslunta riippumattoon. Tulevana talvena aion kokea sen.

Satumetsään sandaaleissa

Niin vain kevät humahti kesäksi, tuomet kukkivat ja kuihtuivat pikavauhdilla, ahomansikat ja mustikat ovat muuttuneet kukista raakileiksi ja mäkitervakot hehkuvat tienpientareilla siellä mihin lupiinit eivät ole vielä ehtineet. Kesä yllätti myös puutarhurin ja kasvimaalla kökkijän ja viime aikojen retket ovat suuntautuneet enimmäkseen alle 50 metrin päähän ulko-ovesta. Noillakin retkillä kuitenkin kokee ja näkee yhtä sun toista. Kuopsutukseen saa äkkiä lisää energiaa kun seurailee hetken kimalaisten väsymätöntä uurastusta ja lepohetkiin voi ottaa mallia vaikkapa aurinkoisella kivellä loikoilevalta sisiliskolta. Tuoksumaailmaa hallitsevat tällä hetkellä ruusut ja pihapuuhia rytmittävältä, kohta jo hiljentyvältä, livesoittolistalta löytyvät mm. hernekerttu, laulurastastas, kultarinta, käki sekä läheiselle järvelle asettautunut kuikka. Kuin mökillä asuisi!

Kivikkokimalainen (Bombus lapidarius) työssään

Vaikka on ollut mahtavaa hurahtaa pihaelämään, huomaan että uteliaan tutkimusretkeilijän mieli tarvitsee säännöllisesti myös hieman kauemmas suuntautuvia retkiä. Kauemmaksi lähtemisen ei onneksi tarvitse tarkoittaa satojen tai kymmenienkään kilometrien päähän matkustamista. Niin paljon mielenkiintoista koluttavaa on jo tässä ihan lähiseudulla. Yhden tällaisen lähiympäristöön suuntautuneen tutkimusretken tein kuukausi sitten, äitienpäivänä.

Äitienpäivän valkovuokkoja

Iltapäivällä, useamman sukupolven ja perheen kesken viettyjen juhlien jälkeen, kippasin taaperon päiväunille, pakkasin reppuun kameran, kiikarit ja uimapuvun ja hyppäsin pyörän selkään vailla selvää suunnitelmaa kohteesta. Reitille osui eräs metsä, jota olin aiemmin tutkinut kartasta ja ilmakuvasta ja lisännyt "lähiseudun kiinnostavat retkikohteet" -listalle. Hetken emmittyäni kenkävarustusta - en ollut lähtiessä löytänyt lenkkareita, joten olin liikkeellä tyylikkäällä nilkkasukat ja sandaalit yhdistelmällä - päätin jättää pyörän tien sivuun ja rämpiä syvemmälle metsään. Kesän ensimmäiset hyttyset löysivät hetkessä shortsien ja nilkkasukkien väliin jääneen alueen, mutta onneksi elikoiden määrä oli vielä maltillinen. 

Suuntasin puhelimen karttasovellusta hyödyntäen kohti metsän pohjoisosan puroa ja jäin matkalle osuneeseen notkelmaan kuvaamaan viistossa valossa kylpenyttä tuomiryteikköä. Se oli kuin pikkuruinen viidakko siinä keskellä vanhaa kuusimetsää. Sirittäjän laulu pulppusi lähipuista, mustarastas rapisteli hieman kauempana kuivia lehtiä ja jostain kuului harvakseltaan huojuvan kuusen narinaa. Uppouduin kuvaamaan ympäristöä, ilmassa parveilleita pienen pieniä sääskiä, möngin metsän pohjalla yrittäen löytää sopivaa kuvakulmaa saniaisiin ja unohdin tyystin ajantajun. Juuri tällaisten hetkien takia rakastan valokuvaamista. Harvoin muulloin pystyn niin täysin keskittymään yhteen asiaan ja unohtamaan ympäriltä kaiken muun kuin kuvatessa.

Löydätkö kuvasta tanssivat keijut?

Lopulta jatkoin matkaa alas puron rantaan ja voi millaiseen paikkaan päädyinkin! Kevätlinnunsilmät loistivat miniatyyriaurinkoina ja puron ylle kaatuneet puut sammaloituneine runkoineen ja heleänvihreine lehtineen loivat juuri sellaisen satukirjojen näyn, jossa hetken vietettyään paatuneinkin tosikkomieli vakuuttuu näkymättömän metsän pikkuväen olemassaolosta. Puron toisella puolella tunnelmaa loi vielä vanha autiotalo. Loppuaika kuluikin sitten tätä maisemaa kuvatessa ja rämpien sandaaleissa upottavassa rantahiekassa/-mudassa. Siitä hiekasta löysin myös toisen kulkijan jäljet, joista olin laskevinani viisi varvasta, mutta tarkkaa lajimääritystä en uskaltanut muutaman epäselvän jäljen perusteella tehdä.

Kevätlinnunsilmän kukat jäävät helposti huomaamatta kiireiseltä kulkijalta

Kuka tästä kulki puroon lutraamaan?

Tällaisia pikkuretkiä olen tehnyt tämän kevään/alkukesän aikana aina tilaisuuden tullen. Tarkoitus on myös täyttää seuraavat pari kuukautta sellaisilla, tehdä yksi pidempi kotimaan reissu sekä koittaa malttaa istua koneella kirjoittamassa tänne blogiin niistä.