Kevät koristi Karkalin

Karkalin luonnonpuisto on minun lähiluonnonpuistoni. Tuntuu hassulta, että luonnonpuisto voi sijaita parinkymmenen kilometrin säteellä kotiovesta. Henkisesti kuitenkin luonnonpuistoista yli tuhannen kilometrin päässä sijaitseva Kevo tuntuu paljon läheisemmältä. Tämä Etelä-Suomen rehevä lehtoluonto jaksaa edelleen, kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin hämmentää. Aina vain tulee vastaan lajeja, joita en tunnista, maisemia, joiden luulin löytyvän lähimmillään ehkä Skånesta ja tuoksuja, joihin ei liity erityisiä muistoja. Pohjoisessa kaikki on paljon tutumpaa. Tiedän mistä tunturissa kannattaa etsiä sinirikkoja tai sopulinkoloja, ja varvikko tuoksuu pitkän talven jälkeen juuri siltä, miltä varvikon kuuluu tuoksua.

Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä olen myös täysin rakastunut tähän hemiboreaalisen vyöhykkeen tarjoilemaan eksotiikkaan. Siksi valikoinkin pienen kevätiltaretken kohteeksi juuri Karkalin niemen. Pysähdyin ensin Torholan luolan kohdalle. En kömpiäkseni lumoavaa ilta-aurinkoa pakoon pimeään luolaan, vaan koska muistelin, että luolan ympäristössä kasvaa hempeän punertavia sinivuokkoja. Muistikuvani osoittautui oikeaksi. Muutenkin sinivuokot tuntuivat pirskahtelevan väreiltään, kooltaan ja terälehtien muodoltaankin aivan erityisen monimuotoisina juuri noissa Karkalin metsissä.

Äänimaailma oli lämmenneiden ilmojen mukana kirinyt muutamassa päivässä melkoisen matkan kohti, jos ei nyt ihan kesää, niin ainakin kevään loppumetrejä. Olin kulkenut polkua alle sata metriä, kun kuusikosta oli jo kantautunut pajulinnun haikeaa luritusta, kirjosiepon rytmikkäitä säveliä ja sirittäjän kevätriemua pulppuavaa laulua. Metsä tosin hiljeni nopeasti, kun ohitseni käveli iloinen, vähän suurempi retkiseurue.

Torholan luolalta jatkoin matkaa luonnonpuistoon. Muita kulkijoita ei siellä enää näkynyt ja itsekin olin myöhässä parhaiden kuvausvalojen kannalta. Aurinko oli ehtinyt laskea jo hitusen liian alas. Kiersin vain lyhyen luontopolun, mutta jäin toviksi tunnelmoimaan kosteaan lehtoon sen varrella. Toiveissani oli nähdä pähkinähakkeja, vaan tällä kertaa se jäi pelkäksi haaveeksi. Sen sijaan yksi lempilinnuistani, peukaloinen, singahti läheisen maapuun päälle ja päräytti lyhyen, kiihkeän laulunsa, ennen kuin katosi johonkin kauemmas. Yhtäkkiä havahduin karikkeen rapinaan, joka kertoi, että metsän pohjalla käveli joku. Tähyilin tiheää kasvillisuutta ja pian näin häivähdyksen rapistelijalle kuuluvaa harmaata höyhenystä. Pikkuinen tepastelija meinasi jo hävitä maasta puskevan vehreyden sekaan, mutta lopulta sain siitä paremman näköhavainnon, joka vahvisti arvaukseni: pyy. Harvemmin olen nähnyt niitä tuollaisessa miljöössä.

En taida olla ainoa, joka haluaisi pysäyttää ajan juuri tähän aikaan keväästä. Nämä päivät, kun puihin ilmestyy hento, vaalea vihreys, lehtokukat kiirehtivät ammentamaan auringonsäteitä, ja lämpenevät yöt kuljettavat aina jonkun uuden lintulajin pihapuuhun, sujahtavat joka vuosi ohi aivan liian nopeasti.

Kasvien lumoissa Kilpisjärvellä

Satumaiset maisemat, Suomen pisimmät portaat, kolmen valtakunnan rajapyykki, ahmat, sopulit, sinirinnat ja meikäläisittäin sangen eksoottinen kasvilajisto. Harva kolkka tässä maassa tarjoaa niin sunnuntairetkeilijälle, kilometrejä keräävälle vaeltajalle kuin nenä maassa konttaavalle luontoharrastajalle sellaisen liudan syitä vierailla kuin Kilpisjärvi. Selitys tähän löytyy yli 400 miljoonan vuoden takaa, jolloin Kölivuoriston syntyessä vuoristopoimujen reunamat dolomiittikerroksineen työntyivät Atlantilta juuri ja juuri Kilpisjärvelle saakka.

Kasveille (joihin tämä kirjoitus keskittyy, koska maisemista ja portaista on jo internet täynnä kuvia ja tarinoita eikä ahmoja tai sopuleita kävellyt vastaan), se tarkoitti, että syntyi alue joka oli tarpeeksi korkealla alpiinisille kasveille ja tarpeeksi kalkkipitoinen kalkkia vaativille lajeille.

Kesällä 2013 tein kenttätöitä 1000 km etelämpänä, keskellä kivikaupunkia, Helsinkiä, jonka katoilta keräsin hyönteisnäytteitä. Jossain vaiheessa iski kaipuu vielä paljon korkeammalle ja huomattavasti pohjoisemmaksi, siis tuntureille. Kun kenttätöistä oli hieman taukoa, varasin majoituksen Kilpisjärven biologiselle asemalle, pakkasin rinkan ja hyppäsin yöjunaan. Aikaisemmat kokemukseni alueesta rajoittuivat kylän läpi ajamiseen matkalla Norjaan tai sieltä takaisin. Millainen oli tämä lumoavista maisemistaan ja suomalaisittain eksoottisesta arktis-alpiinisesta lajistostaan tunnettu paikka? Siitä halusin vihdoin ottaa selvää.

Vietin Kilpisjärvellä viisi päivää, tein enimmäkseen ilta- ja yöretkiä tuntureille, yritin nukkua aamuisin pitkään ja päivisin naputtelin asemalla jokusen tunnin töitä läppärin ääressä. Tällainen vuorokausirytmi mahdollisti kuvaamisen keskiyön auringon ainutlaatuisessa valossa ja rauhaisan kulkemisen muutoin hieman ruuhkaisessakin tunturissa. En mitenkään suunnitellut juuri kasvikuvaukseen hurahtamista, mutta ehkä tämän kirjoituksen kuvat kertovat, miksi se vei mennessään. Maisemakuvia otin lopulta vain sen muutaman pakollisen räpsäyksen.

Jääleinikit paistattelevat keskiyön auringossa.

Kesä oli sinä vuonna tullut aikaisin, joten ajankohta kasviretkeilyyn oli oikeastaan harmillisen myöhäinen. Monet lajit olivat jo käyttäneet sen vuoden tilaisuutensa lisääntyä, ja lapin kesän nopeasta pyrähdyksestä kertoivat vain ruskeat, siemensatoa kypsyttelevät kukkavarret. Niinpä keskityin muutamaan vielä kukassa olleeseen lajiin ja käytin tuntikausia niiden äärellä konttaillen ja makoillen, sopivia sommitelmia ja valoja hakien. Suurin osa lajeista oli aivan pienen pieniä ja äkkiseltään katsottuna melko vaatimattomia, kuten noilla leveysasteilla kuuluukin olla. Lähempi tarkastelu tarjosi kuitenkin suorastaan mykistävää kauneutta. Käytin kuvaamiseen Sigman 180 mm makroa, jonka kapea syväterävyysalue teki hommasta osittain tuuripeliä, mutta tarkennuksen osuessa kohdalleen se vangitsi kuviin pikkuruistenkin kasvien upeat yksityiskohdat.

Lapinvuokko on oikea klassinen kaunotar, joka myös tuntuu tiedostavan viehättävyytensä. Sen latinankielinen nimi Dryas octopetala on hieno esimerkki tieteellisestä nimestä, joka kertoo kantajastaan tärkeimmät tuntomerkit. Dryas viittaa kasvin tammenlehtiä muistuttaviin lehtiin ja octopetala taas paljastaa terälehtien lukumääräksi kahdeksan.

Sielikkö on ehdottomasti suosikkikasvejani. Muistan, että olen joskus vuosia sitten kääriytynyt toppatakkiin heinäkuisen pohjoistuulen pieksämällä paljakalla, katsellut hempeän pinkkejä kukkia ja miettinyt, että melkoisia sisupusseja ne nuokin ovat.

Jääleinikki on korkeiden paikkojen kasvi. Suomessa sen löytää siksi vain Enontekiön suurtuntureilta. Sen kukat puhkeavat lumien sulettua hohtavan valkoisina, mutta saavat myöhemmin tällaisen vaaleanpunaisen sävyn. Tässä kylmää rakastavassa lajissa, joka puskee koreat kukkansa vaikka keskeltä karua tunturikivikkoa, on jotain sellaista huikentelevuutta, jota on pakko arvostaa.

Vaaleanpunaisen sävyjä esittelee myös tuuleen ja tuiverrukseen sopeutunut, matalana, tiiviinä mättäänä kalkkipitoisessa maassa kasvava tunturikohokki. Tämän kuvan sommitelmaa sain tuskailla jonkun tovin, sillä kohokkimättäät olivat täynnä ruskeita jo kukkineita kukkia, ja halusin kuitenkin luoda vaikutelman vaaleanpunaisesta kukkamatosta.

Kultarikon iloisen keltaisia mättäitä on vaikea ohittaa. Ne loistavat kuin kymmenet pienet auringot solisevien purojen reunamilla. Tässä kuvassa muurahainen antaa kukan kokoon perspektiiviä.

Tähtirikon kukinnot tuikkivat myös puronvarsilla. Tätä kuvaa olen palannut katsomaan yhä uudestaan ja uudestaan, että miten joku voi edes olla noin hieno! Tämänkin kasvin kohdalla liikutaan aivan miniatyyrimaailmassa ja ohikävelyn vaara on suuri kiireiselle kulkijalle.

Vilukko on myös kostean paikan laji. Tätä kuvaa en kuitenkaan ottanut solisevan puron ääreltä, vaan kylän läpi kulkevan tien vieressä olleen ojan reunalla taiteillen. Kasvikuvaukseen ei siis tarvitse välttämättä sitä kaikkein viehättävintä miljöötä. Kauniita kuvia voi saada melkein mistä vain.

Tämä tässä on joku kallioinen, luultavasti tunturikallioinen, mutta kuvan perusteella en uskalla tehdä varmaa määritystä, enkä maastossa miettinyt lajia tarkemmin. Pitäisi aina huolehtia, että näistä epävarmoista lajeista jää muistikortille kattava kuvamateriaali, koska jälkeenpäin ne kuitenkin jäävät vähän kaivelemaan. Ja tosiaan, määritys on syytä jättää kuvien varaan, koska tietämättään voi napata mukaan uhanalaisen lajin. Tässä tapauksessa tuo laji olisi voinut olla sopulinkallioinen, joka on luokiteltu vaarantuneeksi (VU).

Lapinorvokki on orvokkien (Viola) suvussa hieman kapinallinen, sillä se ei ole sinisävyinen laisinkaan. Vähintään yhtä kaihoisan kaunis ilmestys se kuitenkin on kuin sukulaisensakin.

Yhtenä päivänä tein asemalta retken Kitsiputoukselle. Putouksen kuvaaminen jäi vähemmälle, koska sen ääreltä löysin vihdoin pari kuvauksellista kulleroa. Muualla ne olivat jo ehtineet kukkia.

Pientä vaihtelua kasvikuvaukseen toi biologisella asemalla töissä ollut ystäväni, jonka mukana pääsin seuraamaan keräkurmitsoiden rengastusta. Siinä lintupuuhien lomassa hän tosin myös näytti minulle muutamia kasveja, joita en ollut koskaan ennen luonnossa nähnyt, vaikka olen muutamana kesänä tuijotellut työkseni kasviruutuja tunturissa.

Tässä pyydystetään keräkurmitsaa rengastettavaksi. 

Linturetken antia on myös tämä kuva, joka meinasi jäädä tyystin ottamatta. Katselin yöauringossa kylpenyttä maisemaa, lumilaikkuja ja kimmeltäviä järviä, ja mietin että onpa kerrassaan upean näköistä, mutten jaksanut vaihtaa kameran objektiivia maisemakuvaukseen sopivampaan. Sitten tuo poro käveli tuohon ja totesin, että tämä hetki on sittenkin pakko tallentaa.

Harva asia tekee niin takuuvarmasti onnelliseksi kuin päivä tunturissa. Tulevan kesän tunturireissuja suunnitteleville rohkeille retkiroopeille suosittelen lämpimästi reissun ajoittamista pahimman räkkäajan korvalle, sillä se on myös parasta kasviaikaa.