Uppoutua, unohtua, ihastua

Pääsiäiseen mahtui yhteensä 1800 km matkustamista, joten perillä ei ollut enää tarvetta lähteä kauas. Otin sukset ja hiihdin jään poikki ensimmäiseen tai ehkä sitä seuraavaan niemeen. Paikkoihin, joissa oli säästynyt hehtaari tai edes puolikas vanhaa metsää.

Hankikannosta sai vain haaveilla ja jäällä tein latua välillä polviin asti ulottuvassa lumessa. Metsässä lumi upotti enimmäkseen vain nilkkoihin asti, vaikka toki muutaman kerran humahdin syvemmällekin. Koska rämpiminen ja könyäminen ovat mielestäni aivan passeleita etenemistyylejä metsässä, en jaksanut kauheasti harmitella sitä, että paremmin umpihankihiihtoon soveltuvat sukseni katselivat lumien sulamista lähes 900 kilometrin päässä minusta.

Jäällä aurinko paistoi juuri sillä tavoin kuin se vain voi lapissa pääsiäisenä paistaa. Metsässä valo piirsi hankeen teräviä varjoja. Kuin olisi hiihtänyt taidegalleriassa. Kuuset eivät olleet suuria, mutta rosoinen olemus ja käppyräiset alaoksat kertoivat, että ne olivat seisseet siinä jo vähintään vuosisadan. Sinä aikana ne olivat ehtineet nähdä ympäröivän maiseman muuttuvan erämaasta viivasuoriksi ojiksi ja mäntyriveiksi.

Uppouduin tutkimaan puiden rungoille kotinsa levittäneitä jäkäliä. Mitä rosoisempi, käppyräisempi ja vinompi kuusi, sen kiinnostavampi se on jäkäliä etsivälle. Hetken aikaa runkoja syynättyäni jouduin toteamaan, että lajiosaamiseni oli päässyt ruostumaan. Pää löi ihan tyhjää kun koetin palauttaa mieleeni tutunnäköisten jäkälien nimiä. Keskityin siis lähinnä ihastelemaan. Moni varmaan tässä kohtaa jo haukottelee, mutta minä rakastan juuri tällaista retkeilyä. Sitä kun saa kaikessa rauhassa tutkia, tulkita, riemastua, rämpiä ja olla vain. Näillä retkillä kadotan täysin ajantajun ja saatan viettää hehtaarin alueella parikin tuntia.

Keltaneulajäkälä on hurjan kaunis ja ainoa puiden kaarnalla kasvava jäkälä, jolla on keltainen sekovarsi.

No tämä varmasti pitäisi tietää, mutta en vaan osaa. Jos tätä sattuu lukemaan joku jäkäläniilo, niin saa huikata lajin.

Tämä ei olekaan jäkälä vaan maailman sympaattisin kotelosieni, aarninappu.

Havahduin jäkälien luomasta miniatyyrimaailmasta hömötiaisten motkotukseen. Siinä ne ihmettelivät, että kuka niiden metsässä oikein kulkee ja varoittelivat muita lähistön lintuja oudosta hiipparista. Pian suloiset pipopäät onneksi totesivat minut vaarattomaksi ja sain tovin seurailla kun ne pyrähtelivät lähipuissa siemeniä napsien.

Puulta toiselle hiihtäessäni bongailin lumijälkiä. Metsäjäniksen leveät lumikengät piirtyivät kauniina hankeen. Täällä ei rusakko pärjäisi. Tuosta oli mennyt orava ja siinä taas myyrä. Jyrsijöiden jäljet olivat harvassa eikä nälkäisistä pedoistakaan näkynyt juuri merkkejä. Yhdet lumikon jäljet sentään löysin ja ketun tassujen piirtämä jälkijono koristi rantametsää.

Hiihdin ajatuksiin vaipuneena kelkkauraa pitkin, kun viereisestä männiköstä alkoi kuulua ryminää. Olin säikäyttänyt metsot päivälevoltaan. Vahingon jo tapahduttua uskaltauduin metsikköön tutkimaan niiden jälkiä. Muutaman männyn alla hankea kuorruttivatkin metsojen jätökset ja männynneulaset.

Kelkkaura tuntui vievän vain taimikolta toiselle, joten käännyin pian takaisin ja palasin vanhojen kuusien, koivupökkelöiden ja vinksottavien raitojen luo. Tuuli heilutteli kuusen oksilla roikkuivia naavatuppoja. Yritin kuvata niitä, mutta valoa oli vielä liikaa. Ehkä tulisin uudestaan illalla pehmeämmän valon aikaan. Jostain kuului korpin ronksutus. Tähyilin taivasta ja pian mustasulkainen lintu kaarsikin jo ihan läheltä. Erämaan vartijan elkein se lensi ylläni pari kierrosta ja kuulutti, että täällä se ihminen nyt rämpii. Korppi katosi hetkeksi kauemmas, mutta kohta kuulin jostain selkäni takaa kumeaa näppäilyä ja sen perään ääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan toisesta maailmasta. Korppien soidin menee luihin ja ytimiin. On kuin metsässä kaikuisi noitarumpu ja kupliva taikaliemipata. Sen kuuleminen oli retkelle täydellinen päätös.

Postikortteja Tuusulanjärveltä

Pari viikkoa sitten SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän talviretki vei Tuusulanjärven maisemiin. Aamulla paksuun pilvimattoon verhoutunut taivas vähän harmitti, muttei sitten enää perillä. Sattui nimittäin niin, että joku oli ripotellut kenties kaiken Etelä-Suomeen siksi päiväksi varatun kuuran juuri järveä ympäröiviin puihin. Yhdistettynä yksiväriseen taivaaseen maisema oli kuin valtava, pehmeä, villainen välly. Sellainen, joka kutsui käpertymään eväiden kanssa, kun oli ensin reippaillut poskensa punaisiksi talvilajeissa. 

Tuusulanjärvi oli minulle ihan uusi tuttavuus. Retkikohteena se oli kiehtonut jo vuosia, mutta suunnitelmat olivat aiemmin keskittyneet talviretkeilyn sijaan kesäiseen Tour de järvi luonto- ja kulttuuripyöräilyyn. Uusi tuttavuus olivat myös retkiluistimet, jotka sain jalkaani välinevuokraamona ja huilipaikkana toimineesta Majatalo Onnelan kodasta. 

Huh vaan, miten kömpelöksi sitä itsensä voi tuntea!  Siinäpä horjuin kuin bambi konsanaan retkiluistelubaanan vieressä hämmentyneenä siitä, että ovatko nämä nyt sitten sukset vai luistimet, miten näillä pääsee eteenpäin ja kaadunko, jos hengitän. En kaatunut, vaikka matkaan lähdettyäni tajusin hengittää ja muutenkin jopa vähän rentoutua. Pikkuhiljaa luistimet alkoivat liikkua kuin itsestään. Vauhti ei tosin missään vaiheessa yltynyt hurjaksi ja koko ajan sai katsoa tarkkana rataa, koska jää oli monin paikoin kuhmuraista ja railoistakin.

Järvellä vilisi jos jonkinmoista menijää. Retkiluisteluradalla kulki ystäväporukoita, pariskuntia, perheitä, vanhempia lastenrattaiden kanssa, isovanhempia kannustamassa pieniä luistelijoita ja suhahtipa ohi jokunen pyöräilijäkin. Hiihtäjät ja potkukelkkailijat taas nauttivat jään tuomasta vapaudesta hangen puolella, koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä ja siellä täällä istui yksinäinen köyryselkäinen hahmo pilkkiavannon äärellä. Siinä kaikessa oli sellaista hauskaa vanhan ajan tunnelmaa, kun koko kylä tuntui juuri sinä päivänä kerääntyneen järvelle.

Noin tunnin lenkki retkiluistimilla oli ensikertalaiselle yllättävän raskas. Vaikka luulin menon muuttuneen alkututinan jälkeen melko rennoksi, taisin silti jännittää turhaan jollain lihasryhmällä, sillä ihan loppumatkasta alkoi tuntua, etteivät jalat kantaisi enää metriäkään pidemmälle. Kipinä lajiin kuitenkin ehdottomasti jäi. Ehkä ensi talvi on vihdoin se talvi, kun perehdyn siihen tarkemmin ja käyn Suomen retkiluistelijoiden koulutuksen. Kenties jonain päivänä minäkin suihkin kymmenien kilometrien pituisia retkiä merenjäällä, vaikka lajin ensikosketuksen perusteella sellainen jäi tuntumaan vielä kaukaiselta haaveelta.

Luistelun jälkeen matka jatkui jalan järven yli Lassilan tilalle tutustumisretkelle. Menomatkalla kiipesimme myös Pikku-Koliksikin kutsutulle Sarvikalliolle tähyilemään maisemaa ja aistimaan kansallisromantiikkaa, jota järven rannoille asettunut taitelijayhteisö oli kallioilta ammentanut. Kilpikaarnamäntyjen vieressä seisoessa mielessä läikähti, kun kuvitteli millaisia herkullisia tarinoita kallioilla pidetyistä taiteilijapiknikeistä nuo satoja vuosia vanhat puut kätkivät visusti vuosirenkaisiinsa.

Lassilan tilan historia ulottuu vielä kallioiden taiteilijahistoriaa kauemmas: se on kuulunut samalle suvulle jo 1600-luvulta lähtien. Nykyisin toiminta keskittyy luomuviljelyyn ja kanaharrastajien palvelemiseen. Tila tekee myös yhteistyötä luomuosuuskunta Oma maan kanssa, jonka jäsenet voivat tilata kerran viikossa toimitettavan satokassin. Kanojen lisäksi eläinkatraaseen kuuluu myös pari lehmää, joiden tehtävänä on pitää rantaniittyä kesäisin avoimena. Jos satut liikkumaan Tuusulassa, suosittelen ehdottomasti pistäytymään pienessä tilapuodissa, ja kesäaikaan pihapiirissä toimii myös kahvila ja kanoja esittelevä kotieläinpiha.

Lassilan tilalta marssimme takaisin Onnelan kodalle paistamaan makkaraa ja vihiksiä ja turisemaan. Oli hauskaa viettää retkipäivää vaihteeksi isommalla porukalla, ja paikallisympäristöä ja -historiaa tuntevien oppaiden ansiosta retkeltä sai varmasti enemmän kuin mitä omatoimiretkeily olisi antanut.

Hiihtoniilo keinot keksii

Jos pitäisi valita mieluisin tapa liikkua luonnossa, minulle se saattaisi olla hiihtäminen. Olen tainnut olla tätä mieltä jo ihan pienestä pitäen.

Kirjoittaja 2-vuotiaana hiihtoretkeläisenä.

Mutta miten hiihtoretkeillä 2-vuotiaan kanssa, kun fjellpulkeniin tai vastaavaan investoiminen näillä Etelä-Suomen vuosittaisilla sivakointikilometreillä ei ole ainakaan vielä tuntunut mielekkäältä?

Esimerkiksi siten, että otetaan kiipeilyvaljaat, köyttä ja rattikelkka (toki myös pulkka käy vähintään yhtä hyvin, luultavasti vetäjän näkökulmasta jopa paremmin) ja valitaan retkimukavuuden maksimoimiseksi helppo maasto, kuten jää.

Tältä se sitten näytti. Tosin köyteen lisättiin jossain vaiheessa jatkopala. Pidemmässä köydessä kun on enemmän joustoa, ja siksi vähemmän nykivää.

Näillä varusteilla suuntasimme melkoista nettijulkisuuttakin äskettäin saaneelle Kirmusjärvelle. Aurinko lämmitti selkää ja jäällä oli mukavasti hankikantoa, joten sukset liikkuivat kuin itsestään eteenpäin. Tai liikkuivat niillä, joilla ei ollut vedettävänä yhtä retkeläistä rattikelkassaan – ehkä se fjellpulken olisi tullut perässä hitusen keveämmin.

Järven kenties ihastuttavin evästelypaikka löytyi erään saaren auringossa kylpeneeltä rantakalliolta. Sinne päästiin toiset enemmän ja toiset vähemmän hikoilleena. Tuntui maaliskuulta, vain talitiaisen tomera titi-tyy puuttui. Oli tofusämpylöitä, kaakaota ja keksejä.

Evästelyn jälkeen tein 2-vuotiaan kanssa tutkimusmatkan varjoiseen metsään. Löysimme mm. tosi hyvän seikkailukepin ja erityisen mahtavia käpyjä. Vetokoira jäi kallioille ottamaan aurinkoa. Metsäseikkailun jälkeen loppuretki hujahtikin sitten kiipeilytreeneissä kalliolla ja puunrungoilla.

Toppavaatteissa kiipeily on hieman kömpelöä puuhaa, muttei onneksi estä sitä.

Kovin mielelläni olisin uusinut retken tänä viikonloppuna, mutta viikossa maisema vetistyi sen verran, että joudumme ehkä odottamaan ensi vuotta. Olenko jo muistanut mainita, että Etelä-Suomen talvi on julmin vuodenaika kaikista?

Kotimatkallekin riitti vielä vauhtia ja iloista meininkiä.

Vain hiihtäminen on tärkeää

No hei vaan blogi! Et unohtunut mihinkään, mutta kiireisen, märän, pimeän ja harmaarähmäisen Etelä-Suomen syksyn tiristettyä suunnilleen kaiken energian ja inspiraation, sait viettää pitkän pätkän hiljaiseloa. Nyt lumentäyteisen, poskipäitä ja nenää nipistelleen, narskuvan ja paukkuvan akkujenlatausloman jälkeen on hyvä hetki puhaltaa tänne taas uutta henkeä. Mielessä ja työnalla on useita pidempiäkin postauksia, mutta vuoden 2017 saa avata tämä kevyt tunnelmointipläjäys erään joululomapäivän leppoisasta 3,5 tunnin hiihtoretkestä järven jäällä. 

Vaikka tykkään rymytä suksilla metsiä ja eniten maailmassa rakastan hikoilla tunturin rinnettä ylös sekä vastavuoroisesti viilettää paljakalta alas sellaisesta sopivasti adrenaliinia nostattavasta rinteestä, lopulta tunturikoivuja väistellen, niin jos haluan keskittyä suksilla tunnelmointiin ja kevyeen olemiseen, suuntaan ehdottomasti jäälle. Umpihankihiihtokin on nimittäin ihan kevyttä hattaraa, kun alustana on pakkaslumi ja mäetön ja pusikoton jää.

Kevyt usva peitti maisemaa ohuina nauhoina. Sijainti himpun napapiirin eteläpuolella sai auringon kiipeämään horisontin yläpuolelle ja värittämään jokaisen ilmansuunnan eri väreillä. Auringon puolella keltaiseen, oranssiin ja vaaleanpunaiseen yhdistyi niiden kanssa riidellyt kirkas vaaleansininen. Varjossa tummansininen yhdistyi punertavaan violettiin ja vaarojen valkoiset laet saivat häivähdyksen kevyttä roosaa. Muualla taivas piirtyi herkän vaaleanpunaisena ja -sinisenä. Hangella risteili porojen, kettujen ja jänisten jälkiä. Edellisenä päivänä jäällä vastaan tuli pieni porotokka, mutta nyt luonto tuntui täysin pysähtyneen. Lähtiessäni korppi tarkkaili maisemaa rantakoivusta, mutta muita eläimiä en muista nähneeni tai kuulleni.

Kun aurinko alkoi laskea, valot jyrkkenivät ja sävyt tummenivat. Poskia nipisti eikä vasemman käden peukalo olisi enää millään tahtonut pysyä lämpimänä. Mutta se maisema, eihän siitä olisi millään saanut kyllikseen. Kaikki ne värit, usva ja pakkaslumen kuorruttamat koivut. Lopulta maltoin kääntyä takaisin. Paluumatkalla en enää jäänyt kuvaamaan. Nyt se tietenkin vähän harmittaa. Kirkkaanpunaiseen taivaanrantaan mustina piirtyneet suipot vanhat kuuset ja toisella puolen taivasta syvää tummansinistä vasten valkeina hohtaneet lumiset metsät jäivät ikuistettavaksi jollekin tulevaisuuden sydäntalven retkelle.

Jälkikäteislisäyksenä vielä suhmuinen kännykkäselfie onnellisesta hiihtelijästä. Onnellista, innostavaa ja retkikästä vuotta 2017 ihan jokaiselle!