Uppoutua, unohtua, ihastua

Pääsiäiseen mahtui yhteensä 1800 km matkustamista, joten perillä ei ollut enää tarvetta lähteä kauas. Otin sukset ja hiihdin jään poikki ensimmäiseen tai ehkä sitä seuraavaan niemeen. Paikkoihin, joissa oli säästynyt hehtaari tai edes puolikas vanhaa metsää.

Hankikannosta sai vain haaveilla ja jäällä tein latua välillä polviin asti ulottuvassa lumessa. Metsässä lumi upotti enimmäkseen vain nilkkoihin asti, vaikka toki muutaman kerran humahdin syvemmällekin. Koska rämpiminen ja könyäminen ovat mielestäni aivan passeleita etenemistyylejä metsässä, en jaksanut kauheasti harmitella sitä, että paremmin umpihankihiihtoon soveltuvat sukseni katselivat lumien sulamista lähes 900 kilometrin päässä minusta.

Jäällä aurinko paistoi juuri sillä tavoin kuin se vain voi lapissa pääsiäisenä paistaa. Metsässä valo piirsi hankeen teräviä varjoja. Kuin olisi hiihtänyt taidegalleriassa. Kuuset eivät olleet suuria, mutta rosoinen olemus ja käppyräiset alaoksat kertoivat, että ne olivat seisseet siinä jo vähintään vuosisadan. Sinä aikana ne olivat ehtineet nähdä ympäröivän maiseman muuttuvan erämaasta viivasuoriksi ojiksi ja mäntyriveiksi.

Uppouduin tutkimaan puiden rungoille kotinsa levittäneitä jäkäliä. Mitä rosoisempi, käppyräisempi ja vinompi kuusi, sen kiinnostavampi se on jäkäliä etsivälle. Hetken aikaa runkoja syynättyäni jouduin toteamaan, että lajiosaamiseni oli päässyt ruostumaan. Pää löi ihan tyhjää kun koetin palauttaa mieleeni tutunnäköisten jäkälien nimiä. Keskityin siis lähinnä ihastelemaan. Moni varmaan tässä kohtaa jo haukottelee, mutta minä rakastan juuri tällaista retkeilyä. Sitä kun saa kaikessa rauhassa tutkia, tulkita, riemastua, rämpiä ja olla vain. Näillä retkillä kadotan täysin ajantajun ja saatan viettää hehtaarin alueella parikin tuntia.

Keltaneulajäkälä on hurjan kaunis ja ainoa puiden kaarnalla kasvava jäkälä, jolla on keltainen sekovarsi.

No tämä varmasti pitäisi tietää, mutta en vaan osaa. Jos tätä sattuu lukemaan joku jäkäläniilo, niin saa huikata lajin.

Tämä ei olekaan jäkälä vaan maailman sympaattisin kotelosieni, aarninappu.

Havahduin jäkälien luomasta miniatyyrimaailmasta hömötiaisten motkotukseen. Siinä ne ihmettelivät, että kuka niiden metsässä oikein kulkee ja varoittelivat muita lähistön lintuja oudosta hiipparista. Pian suloiset pipopäät onneksi totesivat minut vaarattomaksi ja sain tovin seurailla kun ne pyrähtelivät lähipuissa siemeniä napsien.

Puulta toiselle hiihtäessäni bongailin lumijälkiä. Metsäjäniksen leveät lumikengät piirtyivät kauniina hankeen. Täällä ei rusakko pärjäisi. Tuosta oli mennyt orava ja siinä taas myyrä. Jyrsijöiden jäljet olivat harvassa eikä nälkäisistä pedoistakaan näkynyt juuri merkkejä. Yhdet lumikon jäljet sentään löysin ja ketun tassujen piirtämä jälkijono koristi rantametsää.

Hiihdin ajatuksiin vaipuneena kelkkauraa pitkin, kun viereisestä männiköstä alkoi kuulua ryminää. Olin säikäyttänyt metsot päivälevoltaan. Vahingon jo tapahduttua uskaltauduin metsikköön tutkimaan niiden jälkiä. Muutaman männyn alla hankea kuorruttivatkin metsojen jätökset ja männynneulaset.

Kelkkaura tuntui vievän vain taimikolta toiselle, joten käännyin pian takaisin ja palasin vanhojen kuusien, koivupökkelöiden ja vinksottavien raitojen luo. Tuuli heilutteli kuusen oksilla roikkuivia naavatuppoja. Yritin kuvata niitä, mutta valoa oli vielä liikaa. Ehkä tulisin uudestaan illalla pehmeämmän valon aikaan. Jostain kuului korpin ronksutus. Tähyilin taivasta ja pian mustasulkainen lintu kaarsikin jo ihan läheltä. Erämaan vartijan elkein se lensi ylläni pari kierrosta ja kuulutti, että täällä se ihminen nyt rämpii. Korppi katosi hetkeksi kauemmas, mutta kohta kuulin jostain selkäni takaa kumeaa näppäilyä ja sen perään ääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan toisesta maailmasta. Korppien soidin menee luihin ja ytimiin. On kuin metsässä kaikuisi noitarumpu ja kupliva taikaliemipata. Sen kuuleminen oli retkelle täydellinen päätös.

Vain hiihtäminen on tärkeää

No hei vaan blogi! Et unohtunut mihinkään, mutta kiireisen, märän, pimeän ja harmaarähmäisen Etelä-Suomen syksyn tiristettyä suunnilleen kaiken energian ja inspiraation, sait viettää pitkän pätkän hiljaiseloa. Nyt lumentäyteisen, poskipäitä ja nenää nipistelleen, narskuvan ja paukkuvan akkujenlatausloman jälkeen on hyvä hetki puhaltaa tänne taas uutta henkeä. Mielessä ja työnalla on useita pidempiäkin postauksia, mutta vuoden 2017 saa avata tämä kevyt tunnelmointipläjäys erään joululomapäivän leppoisasta 3,5 tunnin hiihtoretkestä järven jäällä. 

Vaikka tykkään rymytä suksilla metsiä ja eniten maailmassa rakastan hikoilla tunturin rinnettä ylös sekä vastavuoroisesti viilettää paljakalta alas sellaisesta sopivasti adrenaliinia nostattavasta rinteestä, lopulta tunturikoivuja väistellen, niin jos haluan keskittyä suksilla tunnelmointiin ja kevyeen olemiseen, suuntaan ehdottomasti jäälle. Umpihankihiihtokin on nimittäin ihan kevyttä hattaraa, kun alustana on pakkaslumi ja mäetön ja pusikoton jää.

Kevyt usva peitti maisemaa ohuina nauhoina. Sijainti himpun napapiirin eteläpuolella sai auringon kiipeämään horisontin yläpuolelle ja värittämään jokaisen ilmansuunnan eri väreillä. Auringon puolella keltaiseen, oranssiin ja vaaleanpunaiseen yhdistyi niiden kanssa riidellyt kirkas vaaleansininen. Varjossa tummansininen yhdistyi punertavaan violettiin ja vaarojen valkoiset laet saivat häivähdyksen kevyttä roosaa. Muualla taivas piirtyi herkän vaaleanpunaisena ja -sinisenä. Hangella risteili porojen, kettujen ja jänisten jälkiä. Edellisenä päivänä jäällä vastaan tuli pieni porotokka, mutta nyt luonto tuntui täysin pysähtyneen. Lähtiessäni korppi tarkkaili maisemaa rantakoivusta, mutta muita eläimiä en muista nähneeni tai kuulleni.

Kun aurinko alkoi laskea, valot jyrkkenivät ja sävyt tummenivat. Poskia nipisti eikä vasemman käden peukalo olisi enää millään tahtonut pysyä lämpimänä. Mutta se maisema, eihän siitä olisi millään saanut kyllikseen. Kaikki ne värit, usva ja pakkaslumen kuorruttamat koivut. Lopulta maltoin kääntyä takaisin. Paluumatkalla en enää jäänyt kuvaamaan. Nyt se tietenkin vähän harmittaa. Kirkkaanpunaiseen taivaanrantaan mustina piirtyneet suipot vanhat kuuset ja toisella puolen taivasta syvää tummansinistä vasten valkeina hohtaneet lumiset metsät jäivät ikuistettavaksi jollekin tulevaisuuden sydäntalven retkelle.

Jälkikäteislisäyksenä vielä suhmuinen kännykkäselfie onnellisesta hiihtelijästä. Onnellista, innostavaa ja retkikästä vuotta 2017 ihan jokaiselle!