lauantai 25. helmikuuta 2017

Postikortteja Tuusulanjärveltä

Pari viikkoa sitten SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän talviretki vei Tuusulanjärven maisemiin. Aamulla paksuun pilvimattoon verhoutunut taivas vähän harmitti, muttei sitten enää perillä. Sattui nimittäin niin, että joku oli ripotellut kenties kaiken Etelä-Suomeen siksi päiväksi varatun kuuran juuri järveä ympäröiviin puihin. Yhdistettynä yksiväriseen taivaaseen maisema oli kuin valtava, pehmeä, villainen välly, joka kutsui käpertymään eväiden kanssa, kun oli ensin reippaillut poskensa punaisiksi talvilajeissa. 


Tuusulanjärvi oli minulle ihan uusi tuttavuus. Retkikohteena se oli kiehtonut jo vuosia, mutta suunnitelmat olivat aiemmin keskittyneet talviretkeilyn sijaan kesäiseen Tour de järvi -luonto- ja kulttuuripyöräilyyn. Uusi tuttavuus oli myös retkiluistimet, jotka sain jalkaani välinevuokraamona ja huilipaikkana toimineesta Majatalo Onnelan kodasta. Huh vaan, miten kömpelöksi sitä itsensä voi tuntea!  Siinäpä horjuin kuin bambi konsanaan retkiluistelubaanan vieressä hämmentyneenä siitä, että ovatko nämä nyt sitten sukset vai luistimet, miten näillä pääsee eteenpäin ja kaadunko, jos hengitän. En kaatunut, vaikka matkaan lähdettyäni tajusin hengittää ja muutenkin jopa vähän rentoutua. Pikkuhiljaa luistimet alkoivat liikkua kuin itsestään. Vauhti ei tosin missään vaiheessa yltynyt hurjaksi ja koko ajan sai katsoa tarkkana rataa, koska jää oli monin paikoin kuhmuraista ja railoistakin. Muuten meno oli kuitenkin paikoittain jopa nautinnollista.




Järvellä vilisi jos jonkinmoista menijää. Retkiluisteluradalla kulki ystäväporukoita, pariskuntia, perheitä, vanhempia lastenrattaiden kanssa, isovanhempia kannustamassa pieniä luistelijoita ja suhahtipa ohi jokunen pyöräilijäkin. Hiihtäjät ja potkukelkkailijat taas nauttivat jään tuomasta vapaudesta hangen puolella, koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä ja siellä täällä istui yksinäinen köyryselkäinen hahmo pilkkiavannon äärellä. Siinä kaikessa oli sellaista hauskaa vanhan ajan tunnelmaa, kun koko kylä tuntui juuri sinä päivänä kerääntyneen järvelle.


Noin tunnin lenkki retkiluistimilla oli ensikertalaiselle yllättävän raskas. Vaikka luulin menon muuttuneen alkututinan jälkeen melko rennoksi, taisin silti jännittää turhaan jollain lihasryhmällä, sillä ihan loppumatkasta alkoi tuntua, etteivät jalat kantaisi enää metriäkään pidemmälle. Kipinä lajiin kuitenkin ehdottomasti jäi, joten ehkä ensi talvi on vihdoin se talvi kun perehdyn siihen tarkemmin ja käyn Suomen retkiluistelijoiden koulutuksen. Kenties jonain päivänä minäkin suihkin kymmenien kilometrien pituisia retkiä merenjäällä, vaikka lajin ensikosketuksen perusteella sellainen jäi tuntumaan vielä todella kaukaiselta haaveelta.

Luistelun jälkeen matka jatkui jalan järven yli Lassilan tilalle tutustumisretkelle. Menomatkalla kiipesimme myös Pikku-Koliksikin kutsutulle Sarvikalliolle tähyilemään maisemaa ja aistimaan kansallisromantiikkaa, jota järven rannoille asettunut taitelijayhteisö oli kallioilta ammentanut. Kilpikaarnamäntyjen vieressä seistessä mielessä läikähti, kun kuvitteli millaisia herkullisia tarinoita kallioilla pidetyistä taiteilijapiknikeistä nuo satoja vuosia vanhat puut kätkivät visusti vuosirenkaisiinsa.





Lassilan tilan historia ulottuu vielä kallioiden taiteilijahistoriaa kauemmas: se on kuulunut samalle suvulle jo 1600-luvulta lähtien. Nykyisin toiminta keskittyy luomuviljelyyn ja kanaharrastajien palvelemiseen. Tila tekee myös yhteistyötä luomuosuuskunta Oma maan kanssa, jonka jäsenet voivat tilata kerran viikossa toimitettavan satokassin. Kanojen lisäksi eläinkatraaseen kuuluu myös pari lehmää, joiden tehtävänä on pitää rantaniittyä kesäisin avoimena. Jos satut liikkumaan Tuusulassa, suosittelen ehdottomasti pistäytymään pienessä tilapuodissa ja kesäaikaan pihapiirissä toimii myös kahvila sekä kanoja esittelevä kotieläinpiha.


Tilavierailun jälkeen kävelimme takaisin Onnelan kodalle paistamaan makkaraa ja vihiksiä ja turisemaan. Oli hauskaa viettää retkipäivä vaihteeksi isommalla porukalla ja paikallisympäristöä ja -historiaa tuntevien oppaiden ansiosta retkeltä sai varmasti enemmän kuin mitä omatoimiretkeily olisi antanut.


lauantai 28. tammikuuta 2017

Hiihtoniilo keinot keksii

Jos pitäisi valita mieluisin tapa liikkua luonnossa, minulle se saattaisi olla hiihtäminen. Olen tainnut olla tätä mieltä jo ihan pienestä pitäen.

Kirjoittaja 2-vuotiaana hiihtoretkeläisenä.
Mutta miten hiihtoretkeillä 2-vuotiaan kanssa, kun fjellpulkeniin tai vastaavaan investoiminen näillä Etelä-Suomen vuosittaisilla sivakointikilometreillä ei ole ainakaan vielä tuntunut mielekkäältä?

Esimerkiksi siten, että otetaan kiipeilyvaljaat, köyttä ja rattikelkka (toki myös pulkka käy vähintään yhtä hyvin, luultavasti vetäjän näkökulmasta jopa paremmin) ja valitaan retkimukavuuden maksimoimiseksi helppo maasto, kuten jää.

Tältä se sitten näytti. Tosin köyteen lisättiin jossain vaiheessa jatkopala. Pidemmässä köydessä kun on enemmän joustoa, ja siksi vähemmän nykivää.
Näillä varusteilla suuntasimme melkoista nettijulkisuuttakin äskettäin saaneelle Kirmusjärvelle. Aurinko lämmitti selkää ja jäällä oli mukavasti hankikantoa, joten sukset liikkuivat kuin itsestään eteenpäin. Tai liikkuivat niillä, joilla ei ollut vedettävänä yhtä retkeläistä rattikelkassaan – ehkä se fjellpulken olisi tullut perässä hitusen keveämmin.




Järven kenties ihastuttavin evästelypaikka löytyi erään saaren auringossa kylpeneeltä rantakalliolta. Sinne päästiin toiset enemmän ja toiset vähemmän hikoilleena. Tuntui maaliskuulta, vain talitiaisen tomera titi-tyy puuttui. Oli tofusämpylöitä, kaakaota ja keksejä.



Evästelyn jälkeen tein 2-vuotiaan kanssa tutkimusmatkan varjoiseen metsään. Löysimme mm. tosi hyvän seikkailukepin ja erityisen mahtavia käpyjä. Vetokoira jäi kallioille ottamaan aurinkoa. Metsäseikkailun jälkeen loppuretki hujahtikin sitten kiipeilytreeneissä kalliolla ja puunrungoilla.


Toppavaatteissa kiipeily on hieman kömpelöä puuhaa, muttei onneksi estä sitä.



Kovin mielelläni olisin uusinut retken tänä viikonloppuna, mutta viikossa maisema vetistyi sen verran, että joudumme ehkä odottamaan ensi vuotta. Olenko jo muistanut mainita, että Etelä-Suomen talvi on julmin vuodenaika kaikista?

Kotimatkallekin riitti vielä vauhtia ja iloista meininkiä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ukkosretki Karnaistenkorpeen

Kun lämpimänä loppukesän päivänä tekee mieli pyrähtää metsään, ei turhalle jahkailulle ole tarvetta.

Tai niin sitä luulisi. Hieman myöhemmin muistin, että sääennusteen tarkistamisen verran saattaisi joskus kannattaa jahkailla. Ei ihan riitä, että on edellisenä päivänä katsonut säätiedot ja lähtöhetki näyttäisi juuri sellaiselta kauniilta ja puolipilviseltä, mitä luvattiinkin.



Nappasin mukaani 2- ja 7-vuotiasta retkiseuraa ja lähdimme kohti yhtä vakiokohdettamme, Karnaistenkorpea ja Sorvalammen laavua siellä. Tämä oli ensimmäinen retki 2-vuotiaan kanssa, kun mukaan ei otettu mitään kantovälineitä. Pähkäilin etukäteen, että matka (reilu kilometri suuntaansa) oli sellainen, että tyyppi jaksaisi kyllä itsekin kävellä ja jos ei jostain syystä jaksaisi, niin voisin napata hänet joksikin matkaa reppuselkään. Muutenkin olimme liikkeellä kevyin varustein; repusta löytyi vain eväät ja repun pohjalle unohtunut muovipussi, joka osoittautui erityisen mukavaksi unohdukseksi. Tätä kirjoittaessani jäin muuten pohtimaan, että miksi minkäänlainen ea-pakkaus ei automaattisesti kuulu näiden spontaanien pikkuretkien varusteluetteloon. Yöretkille kyllä. Ehtiihän sitä sattua ja tapahtua parin tunnin tutkimusmatkallakin ja kun metsässä ollaan, niin haaverin osuessa kohdalle varmasti kaduttaa tällainen ihan turha unohdus. Lupaan siis jatkossa skarpata.


Vaihtelun vuoksi valitsin lähtöpaikaksi Kisakallion läheisen lähtöpisteen. Aina ennen olimme aloittaneet Karnaisten retket Ahvenalammen eteläpuoleiselta parkkipaikalta. Retkiseurani hävisi nopeasti johonkin ensimmäisen mutkan taakse. Koska äänten perusteella tyypit eivät kadonneet kovin kauas, huomioni iskeytyi siellä täällä sammaleesta pilkottaviin vaaleisiin lakkeihin: lampaankäävät olivat valloittaneet metsänpohjan! Vaan mihin ihmeeseen ne saisi jemmattua? Aloitin vanhalla kunnon huppukikalla, mutta kovin pitkälle en päässyt, kun huppu oli jo täynnä. Siinä vaiheessa tajusin kaivella reppuani vähän tarkemmin ja löysin sieltä sen jemmaamani (mahdollisimman räikeän) muovikassin. Ei järin tyylikästä, eli kohtuullisesti nolotti aina kun joku tuli vastaan, mutta ajoi asiansa. Jatkossa en mene metsään potentiaalisena sienestysaikana ilman perintöpärekoria.


Ehdimme kulkea suunnilleen puolet matkasta, kun kesäsään monimuotoisuus muistutti itsestään. Jostain kuului jyrinää. Hups. Lähempänä lähtöpistettä olisin saattanut kääntyä varmuuden vuoksi takaisin, mutta nopean tilannearvion jälkeen päätin, että jatkamme matkaa. Olimmehan kuitenkin menossa kohti laavua, jossa olisi hyvä pitää sadetta ja ukkosta, joka toivottavasti ei sentään räpsähtäisi ihan päälle. En tiedä missä vaiheessa elämää lapset yleensä alkavat pelätä ukkosta (tai alkavatko edes kaikki), mutta olin ihan tyytyväinen siitä, ettei retkiseurani ollut sellaista jyrinää tai edes salamointia pelkävää sorttia. Nurinaa aiheutti vain se, kun jouduin välillä patistelemaan tyyppejä pitkospuiden ja aarrekätköjen ääreltä, että ehtisimme perille ennen ukkosta.

Karnaistenkorpi runsaine lahopuineen on mainio paikka myös kääpäretkeilyyn. Tämä taitaa olla punahäivekääpä.
2-vuotias oli jo varsin taitava sinkoilemaan juurakkoisilla poluilla.
Korkeina huojuvat kuuset, sammalaiset maapuut, tuoreet myrskynkaadot, saniaiset, mättäät, juurakkoiset polut,
lohkareet ja korkeat kalliot tekevät Karnaisista melkoisen satumetsän.
Tätä upeaa ja mystistäkin luonnon uurtamaa kalliota jaksan ihmetellä kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa vielä puiden varjot toivat oman taiteellisen silauksensa sen pintaan.
Patistelu osoittautui lopulta hieman turhaksi ja ehdimme puuhailla laavulla hyvän tovin, ennen kuin ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella maahan. Lopulta saimme ihan kunnon saderymäyksen niskaamme, mutta salamat kiersivät onneksi jostain sopivan etäisyyden päästä. Laavu oli sateen pitämiseen mitä tunnelmallisin paikka, joten mikäs siellä oli ollessa. Pienemmät retkeilijät taas totesivat vastapäisen puuvajan vielä tunnelmallisemmaksi (tai mielenkiintoisemmaksi) mestaksi, joten laavun suojissa oli myös mukavan rauhallista.

Laavun jyrkähköt kalliot houkuttivat märkyydestä huolimatta kiipeilypuuhiin.
Sateen väistyttyä oli aika lähteä kulkemaan takaisin. Matkalla kuurot yllättivät vielä muutaman kerran ja pakenimme niitä puiden alle. Sadevaatteet eivät tosiaan kuuluneet tällä kertaa retkivarustukseen, mutta tämä oli retkiseuran mielestä ehkä päivän hauskin leikki, joten unohdus oli lopulta ihan onnellinen.



Alueen luontoon voi tutustua tarkemmin myös luontopolun rastien avulla.
Aivan loppumatkasta nuori retkiseura alkoi jo vähän väsähtää, mikä näkyi parhaiten nousseina desibeleinä. Moni sanoo, että metsään kyllä mahtuu ääntä, mutta itselläni on tähän vähän kaksijakoinen suhtautuminen. Toki metsäretkillä puretaan ylimääräistä energiaa ja kun lapsista on kyse, niin väistämättähän siinä syntyy vähän ääntä. Haluan kuitenkin opettaa pienelle retkeläisille, että metsä on metsäneläinten koti ja meidän pitää muistaa, että olemme siellä vieraina. Lisäksi Karnaisten kaltaisilla retkeilypaikoilla on syytä huomioida myös muut poluilla kulkijat. Saattaahan olla, että juuri se takanamme kulkeva tyyppi on tullut väsyneenä ja stressaantuneena metsään nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Siksi puutun hommaan, jos äänenvoimakkuus on turhan kova tai jutut menevät muuten tarpeettoman mekkalan puolelle. Käytin hyväksi toteamaani pehmeää hiljennyskeinoa ja aloin itse kuiskailla. Osoitin oksalla istunutta oravaa ja supatin, että sitä pelottaa kova meteli ja jatkoin, että tuotakaan rungolla kiipeilevää pikkuista puukiipijää me ei varmaan metelöidessä oltaisi huomattu. Varsinkin 2-vuotiaaseen tämä taisi tehdä vaikutuksen, sillä vielä useamman kuukauden päästä tyyppi selitti innoissaan, että metsässä ei saa huutaa, koska emäimet voi säikähtää.


Tässä kohtaa valo tippui erityisen kauniisti vesipisaraisen oksiston läpi.
Ainoana aikuisena lasten kanssa retkeillessä valokuvaus on kuitenkin lähinnä nopeaa räpsimistä,
eikä kuva ihan tee oikeutta näylle.


Retken päätteeksi minulla oli täpötäysi muovikassillinen lampaankääpiä ja pari uneliasta retkitoveria. Kotona sieniä putsatessa huomasin, että saaliin sekaan oli sattunut pari typäskääpääkin. Mielenkiintoista, kuinka sieniä käsitellessä ero näiden lajien välillä on selvä (lampaankääpä on harmaanruskea, typäskääpä taas oranssinruskea), mutta ei ole ensimmäinen kerta kun metsässä olen tehnyt tämän lajiparin kohdalla väärään määrityksen. No, lajien opettelussa, oli kyse sienistä, linnuista kasveista tai mistä vain, oppii myös tehokkaasti nöyryyttä. Että koskaan ei ole valmis ja helpoissakin tapauksissa voi tehdä virheitä, jos ei ole huolellinen.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Matkoja minuuttimetsiin: Vieraana tirskuttavien tiaisten kodissa


Tiesitkö, että sana metsä tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta? Suunnaton valtakunta. Näin kertovat taiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo suomalaisen metsänhoidon muuttamaa maisemaa kuvaavassa kirjassaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä.

Ajatus loputtomiin jatkuvasta metsästä tuntuu todella kaukaiselta sellaiselle, joka koluaa retkillään enimmäkseen kansallispuistojen ulkopuolella sijaitsevia eteläsuomalaisia metsiä. Valtakunnat on täällä rikottu piskuisiksi plänteiksi. Hehtaari siellä, pari tuolla. Välissä taimikkoa, hakkuuaukkoja ja viivottimella vedettyjä mäntyrivejä. Puita riittää, mutta metsää on vaikea löytää.

Näistä ei ole pulaa.
Näitä on paljon vaikeampi löytää. Kuva viime syksyisellä sieniretkellä löytyneestä piskuisesta, lumoavasta vanhasta metsästä.
Itärajan toiselta puolen voi vielä löytää metsiä, jotka todella levittäytyvät loputtomina valtakuntina. Kuva on Maksimjärvensalolta, jossa aarniometsät levittäytyvät 100 000 hehtaarin alueella. Sielläkin tosin ikimetsien reunoja nakerretaan jo hakkuilla.

Näitä metsäsirpaleita Kovalainen ja Seppo alkoivat kuvausreissuillaan mitata hehtaarien sijaan minuuteissa, eli kuinka kauan kestää kävellä metsän läpi aukolta aukolle tai taimikolta taimikolle. Enimmäkseen he löysivät kolmen minuutin tai viiden minuutin metsiä. Tämä kertoo karua kieltä siitä, millaiseksi metsäluonto on vain joissakin vuosikymmenissä muuttunut.

Minä kuljen paljon tällaisissa muutaman minuutin metsäpalasissa ja jossain vaiheessa aloin miettiä, että niitä voisi koostaa ihan omaan juttusarjaan. Jokaisessa säästyneessä vanhan metsän sirpaleessa on jotain erityistä, jotain kertomisen arvoista.

Tässä siis ensimmäinen kertomus matkoistani minuuttimetsiin. Siinä sukelletaan tiaisten asuttamaan kallioiseen metsään Lohjalla. Kuten kuvista voi päätellä, tästä retkestä on jo jokunen kuukausi aikaa. Syksy täplitti vielä maisemaa. Värit eivät olleet enää aivan kirkkaita vaan sellaisia, joissa vesiväripaletin sävyt ovat jo alkaneet sekoittua toisiinsa. Horisontissa kajastanutta valonauhaa lukuunottamatta taivas riippui siniharmaana.


Matka oli alkanut tiheän taimikon läpi rämpimisellä. Sitten nousu jyrkkää rinnettä pitkin. Ohitin ensimmäiset kelot. Siinä vaiheessa alkoi hymyilyttää. Kalliot olivat vuosikymmenten saatossa saaneet paksun sammalhatun pehmein poronjäkäläkoristein. Kuljin metsän porttina seisovien kilpikaarnamäntyjen lomasta ja jatkoin matkaa varovasti astellen.



Se alkoi lyhyinä tirskutuksina jostain hieman kauempaa. Tiheän kuusikon läpi mutkittelevaa polkua kulkiessani tirskutus hiljeni. Pysähdyin ja pian talitiainen lennähti viiden metrin päähän motkottamaan. Seisoin hetken hiljaa paikallani. Pari uteliasta sinitiaista kävi myös tutkimassa lähempää, kuka täällä oikein kulki. Jatkoin retkeä kuvauspaikkoja etsien ja metsää kuulostellen. Haikea tjyy-tjyytjyy-vihellys paljasti taas yhden metsän asukkaista; jossain lähistöllä hömötiainen istui pörheänä oksalla, musta pipo silmille valahtaneena.


Yht'äkkiä tirskutus oli joka puolella ja pienen matkan päässä näin tiaisten pyrähtelevän sinne tänne. Hiivin varovasti vielä hieman lähemmäksi. Silmät poimivat ensin uhmakkaat talitiaiset ja kipakat sinitiaiset. Sitten kuusitiaisen valkoisena loistavan takaraivon. Mättään takana maassa taas vilahti töyhtö, jonka omistajasta oli mahdoton erehtyä – metsän punkkari, töyhtötiainen, pyrähti maasta vikkelästi katajan suojiin. Lopulta löysin myös hieman kauempana touhua hiljaa seurailleen hömötiaisen. Tiaisparven lisäksi lähipuissa pyöri muutamia hippiäisiä.


Linnut tuntuivat poikkeuksellisen rohkeilta ja uteliailta. Kuusitiainen pyrähti useamman kerran ohitseni lähes pipoani hipoen. Töyhtötiainen jatkoi ruuanhakua jäkälikön seasta vain pienen matkan päästä. Toki se tarkkaili liikkeitäni, muttei kokenut minua syyksi keskeyttää ateriointiaan. Siirryin metsän suojista avoimelle kalliolle ja samassa syy tiaisten uteliaisuuteen selvisi: kalliolla oli linnuille ruokintapaikka. Pian tirskutus kuuluikin taas lähipuista - linnut tulivat katsomaan, olinko tuomassa niille ruokaa. Harmitti tuottaa pettymys. Kallio putosi jyrkkänä alas rantametsään ja lehdet tiputtaneiden puiden välistä pilkotti vettä. Ruokintapaikka oli todennäköisesti laitettu juuri siihen kuvausajatukset mielessä.





Kalliolta jatkoin matkaa metsän läpi ja lähdin laskeutumaan jyrkähköä rinnettä. Rinteen alla tie katkaisi metsän. Tien toisella puolella oli vielä pieni jyrkänteenalusmetsänä säilynyt vanha kuusikko, jota pysähdyin tutkimaan. Aioin kiivetä jyrkänteen päälle tähyilemään maisemia, mutta aikomuksen keskeytti innokkaana metsätietä pitkin tepsutellut hirvikoira isäntineen. Lyhyen rupattelun jälkeen päätin palata samaa reittiä takaisin. Ehtisi ne maisemat tarkastaa joskus hirvenmetsästysajan jälkeenkin.




Kiipesin takaisin kalliolle ja sain heti seurakseni pari sinitiaista. Kuvasin maisemaa ja metsää ja innostuin kokeilemaan päällekkäisvalotuksia. Välillä pysähdyin tarkkailemaan tiaisten touhuja. Yhteensä taisin viettää tässä parin minuutin metsässä yli kaksi tuntia ja pidemmäksikin aikaa tutkittavaa olisi riittänyt. Aina ei retkellä tarvitse kerätä kilometrejä. Itse olen nykyisin jopa melko kehno siinä, mutta muistan myös ajan, jolloin luonnossa liikkuessa omien fyysisten rajojen etsiminen oli tärkeä motivaattori. Enää en malta kiiruhtaa [sic], koska niin moni laji tai muu yksityiskohta saattaisi silloin jäädä huomaamatta.



sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vain hiihtäminen on tärkeää

No hei vaan blogi! Et unohtunut mihinkään, mutta kiireisen, märän, pimeän ja harmaarähmäisen Etelä-Suomen syksyn tiristettyä suunnilleen kaiken energian ja inspiraation, sait viettää pitkän pätkän hiljaiseloa. Nyt lumentäyteisen, poskipäitä ja nenää nipistelleen, narskuvan ja paukkuvan akkujenlatausloman jälkeen on hyvä hetki puhaltaa tänne taas uutta henkeä. Mielessä ja työnalla on useita pidempiäkin postauksia, mutta vuoden 2017 saa avata tämä kevyt tunnelmointipläjäys erään joululomapäivän leppoisasta 3,5 tunnin hiihtoretkestä järven jäällä. 


Vaikka tykkään rymytä suksilla metsiä ja eniten maailmassa rakastan hikoilla tunturin rinnettä ylös sekä vastavuoroisesti viilettää paljakalta alas sellaisesta sopivasti adrenaliinia nostattavasta rinteestä, lopulta tunturikoivuja väistellen, niin jos haluan keskittyä suksilla tunnelmointiin ja kevyeen olemiseen, suuntaan ehdottomasti jäälle. Umpihankihiihtokin on nimittäin ihan kevyttä hattaraa, kun alustana on pakkaslumi ja mäetön ja pusikoton jää.



Kevyt usva peitti maisemaa ohuina nauhoina. Sijainti himpun napapiirin eteläpuolella sai auringon kiipeämään horisontin yläpuolelle ja värittämään jokaisen ilmansuunnan eri väreillä. Auringon puolella keltaiseen, oranssiin ja vaaleanpunaiseen yhdistyi niiden kanssa riidellyt kirkas vaaleansininen. Varjossa tummansininen yhdistyi punertavaan violettiin ja vaarojen valkoiset laet saivat häivähdyksen kevyttä roosaa. Muualla taivas piirtyi herkän vaaleanpunaisena ja -sinisenä. Hangella risteili porojen, kettujen ja jänisten jälkiä. Edellisenä päivänä jäällä vastaan tuli pieni porotokka, mutta nyt luonto tuntui täysin pysähtyneen. Lähtiessäni korppi tarkkaili maisemaa rantakoivusta, mutta muita eläimiä en muista nähneeni tai kuulleni.




Kun aurinko alkoi laskea, valot jyrkkenivät ja sävyt tummenivat. Poskia nipisti eikä vasemman käden peukalo olisi enää millään tahtonut pysyä lämpimänä. Mutta se maisema, eihän siitä olisi millään saanut kyllikseen. Kaikki ne värit, usva ja pakkaslumen kuorruttamat koivut. Lopulta maltoin kääntyä takaisin. Paluumatkalla en enää jäänyt kuvaamaan. Nyt se tietenkin vähän harmittaa. Kirkkaanpunaiseen taivaanrantaan mustina piirtyneet suipot vanhat kuuset ja toisella puolen taivasta syvää tummansinistä vasten valkeina hohtaneet lumiset metsät jäivät ikuistettavaksi jollekin tulevaisuuden sydäntalven retkelle.





Jälkikäteislisäyksenä vielä suhmuinen kännykkäselfie onnellisesta hiihtelijästä. Onnellista, innostavaa ja retkikästä vuotta 2017 ihan jokaiselle!