Turistina talkoissa: Askalan kedot

Rautakaudella täällä oli ihmisillä oikein mukavat oltavat – kalaisa vesistö takasi ruokaa yllin kyllin ja elämä oli helppoa. Näin johdattaa oppaamme Viri Teppo-Pärnä meidät Askalan ketojen varhaiseen asutushistoriaan ja kumoaa mahdollisia ennakkoluuloja esihistoriallisen ajan elämän ainaisesta ankeudesta.

Jokimaisemaa voimalaitoksen kupeessa olevalta riippusillalta kuvattuna.

Paimionjokilaaksossa, Askalan voimalaitoksen ympäristössä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista perinnemaisemista, Askalan kedot. Mikään itsestäänselvyys hurmaava, lajistoltaan rikas ketomaisema ei ole, vaan siitä on kiittäminen Paimion seudun ympäristöyhdistyksen sinnikästä, jo yli parikymmentä vuotta kestänyttä puurtamista. Ilman yhdistyksen aktiiveja, lukuisia vuosittain talkooleireillä hikipisaroita vuodattavia ihmisiä, sekä tietysti kesälampaita ja -hevosia, valtoimenaan kukkivasta avoimesta keto- ja niittymaisemasta voitaisiin vain haaveilla.

Pääsin tutustumaan kohteeseen SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän ja Maatiainen ry:n yhteisellä retkellä. Harvemmin osallistun tällaisille opastetuille luontoretkille, mutta ehkä pitäisi. Toki tunnelma oli kuin Matkavekan ryhmämatkalta Pärnuun, kun bussimme kaarsi Askalan voimalaitoksen pihaan (ja peruutti sieltä kilometrin kapeaa tietä takaisin paikkaan, jossa olimme alunperin aikoneet jäädä kyydistä) ja keräännyimme alkuesittelyyn. Hetkessä kuitenkin upea, asiantunteva oppaamme Viri ja mahtava, perinnemaisemista innostunut porukkamme, johon mahtui niin kasvi- kuin hyönteisosaajia sekä maiseman- ja tunnelmanfiilistelijöitä, sai unohtamaan omat ryhmämatkaennakkoluulot ja muut tarpeettomat rajoitteet. (Huom. Jos ne Pärnuun matkat ovat yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia kuin tämä reissu, ilmoittaudun heti mukaan sellaiselle.)

Askalan kedot kuuluvat kokonaisuudessaa Naturaan ja niiden ydinosa on nykyisin Metsähallituksen omistuksessa.

Perinnemaiseman hoito suunnitellaan pienpiirteisesti pohtien aina tarkkaan, millainen hoito mihinkin sopii. Tämän rinneniityn niitolla pyrittiin erityisesti hillitsemään metsäapilan leviämistä. Niittämättä oli kuitenkin jätetty muutama koreana kukkiva lämpäre.

Lampaiden laitumia rajaavat perinteiset riukuaidat.

Tunnistusohjeet kesälampaisiin.

Jyrkän rinteen katajakedoilla on perinteisesti laiduntanut hevosia. Nyt laidunnuksessa on ollut kuitenkin pari vuotta taukoa, mikä näkyy jo kasvillisuudessa.

Askalan kasvillisuus vie kedoilla vierailevan menneisiin aikoihin, jopa tuhansien vuosien taakse. Alueen pitkästä asutushistoriasta kertovat rautakauteen kytkeytyvät arkeofyytit, kuten tummatulikukka, sikoangervo, ahdekaura, ketokaunokki ja nurmilaukka. Yksittäisinä lajeina niitä löytyy toki muualtakin kuin rautakautisilta asuinpaikoilta, mutta yhdessä esiintyessään ne ovat vankka todiste siitä, että ihminen muokkasi täällä maisemaa jo rautakaudella.

Vasemmalla tummatulikukkien komeat kukinnot, puiden lomasta pilkistää Askalan voimalaitos.

 Ei mikä tahansa ruohomätäs vaan yksi Askalan ketojen sykähdyttävimmistä lajeista – nimittäin (pidätäthän hengitystäsi) ahdekaura!

Tummatulikukka (Verbascum nigrum) lähikuvassa.

Kukkakärpänen tummatulikukalla. Kuvasta erottuvat kukan palhojen violetit karvat, jotka ovat yksi tärkeä tulikukkalajien tunnistamisessa käytettävä tuntomerkki. 

Ketoneilikka lienee yksi kuvauksellisimmista ketokasveista. Miten hurmaavalla tavalla siinä yhdistyvätkään herkkä, pikkuruinen kukka ja voimakas, jopa ällönräikeän pinkki väri.

Lauhahiipijä ketoneilikalla.

Jos yksi ketoneilikkakuva vielä. 

Päivän ohjelmana oli tutustua alueen historiaan ja luontoon sekä perinnemaisemien hoitoon. Vierailu oli ajoitettu vuosittaisen ketotalkooleirin yhteyteen ja pääsimme myös osallistumaan talkootöihin. Tajusin, että edellisistä perinnemaisematalkoista oli ehtinyt vierähtää jo pari vuotta, eikä niittäminen näköjään ole kuin pyörällä ajo. Eli siitä ei välttämättä ole paljoa apua, jos joskus on muistaakseen osannut niittää. Vaativien opettajien hyvällä opastuksella viikate onneksi alkoi pikkuhiljaa heilua jo ainakin lähes oikein. Niittämisen lisäksi pystytimme heinäseipäitä ja opettelimme riukuaidan tekoa. Minulle aidan pystyttäminen oli ihan uutta hommaa ja hurjan mielenkiintoista!

Työvälineiden huolto ja oikeaoppinen säilytys on näissä hommissa älyttömän tärkeää. Haravia ei saa jättää lojumaan heinikkoon ja viikatteet on ripustettava niin, ettei niihin voi vahingossa törmätä. Viikatteita teroitettiin kaiken aikaa sekä töiden lomassa että tauoilla. Tylsiä työkaluja ei siis käteensä saanut ja tahkonpyörittäjille riitti päivän aikana kysyntää.

Riukuaitaa varten valmistettiin hitaasti alikasvoksena kasvaneista kuusista vitsaksia. Ennen aitaan sitomista halkaistut vitsakset pitää vielä pehmittää keittämällä. 

Aidantolpat sidottiin kuusivitsaksilla.

Valmis sidos pysyy napakasti paikallaan ja lujittuu vielä vitsaksen kuivuessa. Kuvassa näkyvät myös aitatolppien hiilletyt tyvet, jotka suojaavat tolppia lahoamiselta.

Perinnemaisemien hoidolla autetaan maatalouden muutosten takia harvinaistuneita kasvi- ja eläinlajeja. Hoitotyöhön on sitouduttava vuosiksi, mielellään vuosikymmeniksi, mutta kuten esimerkiksi Askalan kedoilla voi nähdä, sitoutuneisuus todella palkitaan. Perinnemaisemien hoitoon keskittyviä talkooleirejä järjestävät mm. Suomen Luonnonsuojeluliitto ja WWF, ja monet leireistä ovat hurjan suosittuja. Lisäksi järjestetään tietysti myös yksittäisiä talkoopäiviä. Yleisesti ottaen työtä perinnemaisemien parissa riittää enemmän kuin on tekijöitä, eli jos fyysinen talkootyö ulkoilmassa edes hiukan kiinnostaa, niin suosittelen kokeilemaan. Saattaa myös olla, että hommaan hieman hurahtaa. Itseäni viehättää suuresti myös talkoiden sosiaalinen puoli. Tuskin missään muualla eri sukupolvien tekeminen ja jutustelu nivoutuu niin luontevasti yhteen, kuin perinnemaisematalkoissa. Askalan talkooleireille voi muuten osallistua myös lasten kanssa. Järjestäjät jopa toivovat perheitä talkoisiin, koska vain siten saadaan toiminnalle jatkuvuutta ja perinnetaidoille uusia taitajia.

Punainen talo niittyjen keskellä on entinen voimalanhoitajien asuintalo. Nykyään se on Paimion seudun ympäristöyhdistyksen käytössä Kesätalona ja toimii talkoiden tukikohtana. Tunnelmallisessa talossa on myös taidenäyttelyitä ja siellä pidetään kahvilaa kesäsunnuntaisin.

Onninrinteellä kasvillisuutta ja hyönteismaailmaa ihmettelemässä.

Niitetty kasvillisuus nostetaan heinäseipäille kuivumaan. Valitettavasti niin Askalassa kuin monessa muussakin perinnemaisemakohteessa suurin osa kasvillisuudesta joudutaan polttamaan, koska sille ei juuri löydy käyttäjiä.

Heinätöpökatit (Metrioptera roeselii) huolehtivat talkoiden taustamusiikista.

Niityillä havaittiin retken aikana juhannuskimalainen, joka on silmälläpidettäväksi luokiteltu, nykyisin vain Lounais-Suomen niityillä ja kedoilla tavattava laji. Siitä ei tietenkään ole kuvaa, mutta tässä lohdutuksena kivikkokimalainen.

Maisemaa jokilaakson ylärinteeltä kuvattuna.

Nämä houkuttelevat portaat vievät polulle, jota pitkin pääsee kulkemaan pato-altaalle. Kuulemma. Itse en lopulta ehtinyt  tutkimaan polkua tätä kuvaa pidemmälle.

Kotimatkalle lähdettäessä sillalla odotti melkoisen toisenlainen jokimaisema kuin se, jonka olin aamupäivällä kuvannut.

Someron alppiniityillä

Somerolla, Häntälän kylässä, vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä. Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä. Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta. Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt mannersuomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos(tai maisema)kuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta ("Ai tuollainen...luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava"). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi(?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. "Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?", oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. "LÄHTETÄÄN KOTTIIN!", säesti 2-vuotias. "Joko syödään keksejä?". Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta). Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille. Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.