Kasvien lumoissa Kilpisjärvellä

Satumaiset maisemat, Suomen pisimmät portaat, kolmen valtakunnan rajapyykki, ahmat, sopulit, sinirinnat ja meikäläisittäin sangen eksoottinen kasvilajisto. Harva kolkka tässä maassa tarjoaa niin sunnuntairetkeilijälle, kilometrejä keräävälle vaeltajalle kuin nenä maassa konttaavalle luontoharrastajalle sellaisen liudan syitä vierailla kuin Kilpisjärvi. Selitys tähän löytyy yli 400 miljoonan vuoden takaa, jolloin Kölivuoriston syntyessä vuoristopoimujen reunamat dolomiittikerroksineen työntyivät Atlantilta juuri ja juuri Kilpisjärvelle saakka.

Kasveille (joihin tämä kirjoitus keskittyy, koska maisemista ja portaista on jo internet täynnä kuvia ja tarinoita eikä ahmoja tai sopuleita kävellyt vastaan), se tarkoitti, että syntyi alue joka oli tarpeeksi korkealla alpiinisille kasveille ja tarpeeksi kalkkipitoinen kalkkia vaativille lajeille.

Kesällä 2013 tein kenttätöitä 1000 km etelämpänä, keskellä kivikaupunkia, Helsinkiä, jonka katoilta keräsin hyönteisnäytteitä. Jossain vaiheessa iski kaipuu vielä paljon korkeammalle ja huomattavasti pohjoisemmaksi, siis tuntureille. Kun kenttätöistä oli hieman taukoa, varasin majoituksen Kilpisjärven biologiselle asemalle, pakkasin rinkan ja hyppäsin yöjunaan. Aikaisemmat kokemukseni alueesta rajoittuivat kylän läpi ajamiseen matkalla Norjaan tai sieltä takaisin. Millainen oli tämä lumoavista maisemistaan ja suomalaisittain eksoottisesta arktis-alpiinisesta lajistostaan tunnettu paikka? Siitä halusin vihdoin ottaa selvää.

Vietin Kilpisjärvellä viisi päivää, tein enimmäkseen ilta- ja yöretkiä tuntureille, yritin nukkua aamuisin pitkään ja päivisin naputtelin asemalla jokusen tunnin töitä läppärin ääressä. Tällainen vuorokausirytmi mahdollisti kuvaamisen keskiyön auringon ainutlaatuisessa valossa ja rauhaisan kulkemisen muutoin hieman ruuhkaisessakin tunturissa. En mitenkään suunnitellut juuri kasvikuvaukseen hurahtamista, mutta ehkä tämän kirjoituksen kuvat kertovat, miksi se vei mennessään. Maisemakuvia otin lopulta vain sen muutaman pakollisen räpsäyksen.

Jääleinikit paistattelevat keskiyön auringossa.

Kesä oli sinä vuonna tullut aikaisin, joten ajankohta kasviretkeilyyn oli oikeastaan harmillisen myöhäinen. Monet lajit olivat jo käyttäneet sen vuoden tilaisuutensa lisääntyä, ja lapin kesän nopeasta pyrähdyksestä kertoivat vain ruskeat, siemensatoa kypsyttelevät kukkavarret. Niinpä keskityin muutamaan vielä kukassa olleeseen lajiin ja käytin tuntikausia niiden äärellä konttaillen ja makoillen, sopivia sommitelmia ja valoja hakien. Suurin osa lajeista oli aivan pienen pieniä ja äkkiseltään katsottuna melko vaatimattomia, kuten noilla leveysasteilla kuuluukin olla. Lähempi tarkastelu tarjosi kuitenkin suorastaan mykistävää kauneutta. Käytin kuvaamiseen Sigman 180 mm makroa, jonka kapea syväterävyysalue teki hommasta osittain tuuripeliä, mutta tarkennuksen osuessa kohdalleen se vangitsi kuviin pikkuruistenkin kasvien upeat yksityiskohdat.

Lapinvuokko on oikea klassinen kaunotar, joka myös tuntuu tiedostavan viehättävyytensä. Sen latinankielinen nimi Dryas octopetala on hieno esimerkki tieteellisestä nimestä, joka kertoo kantajastaan tärkeimmät tuntomerkit. Dryas viittaa kasvin tammenlehtiä muistuttaviin lehtiin ja octopetala taas paljastaa terälehtien lukumääräksi kahdeksan.

Sielikkö on ehdottomasti suosikkikasvejani. Muistan, että olen joskus vuosia sitten kääriytynyt toppatakkiin heinäkuisen pohjoistuulen pieksämällä paljakalla, katsellut hempeän pinkkejä kukkia ja miettinyt, että melkoisia sisupusseja ne nuokin ovat.

Jääleinikki on korkeiden paikkojen kasvi. Suomessa sen löytää siksi vain Enontekiön suurtuntureilta. Sen kukat puhkeavat lumien sulettua hohtavan valkoisina, mutta saavat myöhemmin tällaisen vaaleanpunaisen sävyn. Tässä kylmää rakastavassa lajissa, joka puskee koreat kukkansa vaikka keskeltä karua tunturikivikkoa, on jotain sellaista huikentelevuutta, jota on pakko arvostaa.

Vaaleanpunaisen sävyjä esittelee myös tuuleen ja tuiverrukseen sopeutunut, matalana, tiiviinä mättäänä kalkkipitoisessa maassa kasvava tunturikohokki. Tämän kuvan sommitelmaa sain tuskailla jonkun tovin, sillä kohokkimättäät olivat täynnä ruskeita jo kukkineita kukkia, ja halusin kuitenkin luoda vaikutelman vaaleanpunaisesta kukkamatosta.

Kultarikon iloisen keltaisia mättäitä on vaikea ohittaa. Ne loistavat kuin kymmenet pienet auringot solisevien purojen reunamilla. Tässä kuvassa muurahainen antaa kukan kokoon perspektiiviä.

Tähtirikon kukinnot tuikkivat myös puronvarsilla. Tätä kuvaa olen palannut katsomaan yhä uudestaan ja uudestaan, että miten joku voi edes olla noin hieno! Tämänkin kasvin kohdalla liikutaan aivan miniatyyrimaailmassa ja ohikävelyn vaara on suuri kiireiselle kulkijalle.

Vilukko on myös kostean paikan laji. Tätä kuvaa en kuitenkaan ottanut solisevan puron ääreltä, vaan kylän läpi kulkevan tien vieressä olleen ojan reunalla taiteillen. Kasvikuvaukseen ei siis tarvitse välttämättä sitä kaikkein viehättävintä miljöötä. Kauniita kuvia voi saada melkein mistä vain.

Tämä tässä on joku kallioinen, luultavasti tunturikallioinen, mutta kuvan perusteella en uskalla tehdä varmaa määritystä, enkä maastossa miettinyt lajia tarkemmin. Pitäisi aina huolehtia, että näistä epävarmoista lajeista jää muistikortille kattava kuvamateriaali, koska jälkeenpäin ne kuitenkin jäävät vähän kaivelemaan. Ja tosiaan, määritys on syytä jättää kuvien varaan, koska tietämättään voi napata mukaan uhanalaisen lajin. Tässä tapauksessa tuo laji olisi voinut olla sopulinkallioinen, joka on luokiteltu vaarantuneeksi (VU).

Lapinorvokki on orvokkien (Viola) suvussa hieman kapinallinen, sillä se ei ole sinisävyinen laisinkaan. Vähintään yhtä kaihoisan kaunis ilmestys se kuitenkin on kuin sukulaisensakin.

Yhtenä päivänä tein asemalta retken Kitsiputoukselle. Putouksen kuvaaminen jäi vähemmälle, koska sen ääreltä löysin vihdoin pari kuvauksellista kulleroa. Muualla ne olivat jo ehtineet kukkia.

Pientä vaihtelua kasvikuvaukseen toi biologisella asemalla töissä ollut ystäväni, jonka mukana pääsin seuraamaan keräkurmitsoiden rengastusta. Siinä lintupuuhien lomassa hän tosin myös näytti minulle muutamia kasveja, joita en ollut koskaan ennen luonnossa nähnyt, vaikka olen muutamana kesänä tuijotellut työkseni kasviruutuja tunturissa.

Tässä pyydystetään keräkurmitsaa rengastettavaksi. 

Linturetken antia on myös tämä kuva, joka meinasi jäädä tyystin ottamatta. Katselin yöauringossa kylpenyttä maisemaa, lumilaikkuja ja kimmeltäviä järviä, ja mietin että onpa kerrassaan upean näköistä, mutten jaksanut vaihtaa kameran objektiivia maisemakuvaukseen sopivampaan. Sitten tuo poro käveli tuohon ja totesin, että tämä hetki on sittenkin pakko tallentaa.

Harva asia tekee niin takuuvarmasti onnelliseksi kuin päivä tunturissa. Tulevan kesän tunturireissuja suunnitteleville rohkeille retkiroopeille suosittelen lämpimästi reissun ajoittamista pahimman räkkäajan korvalle, sillä se on myös parasta kasviaikaa.

Ukkosretki Karnaistenkorpeen

Kun lämpimänä loppukesän päivänä tekee mieli pyrähtää metsään, ei turhalle jahkailulle ole tarvetta.

Tai niin sitä luulisi. Hieman myöhemmin muistin, että sääennusteen tarkistamisen verran saattaisi joskus kannattaa jahkailla. Ei ihan riitä, että on edellisenä päivänä katsonut säätiedot ja lähtöhetki näyttäisi juuri sellaiselta kauniilta ja puolipilviseltä, mitä luvattiinkin.

Nappasin mukaani 2- ja 7-vuotiasta retkiseuraa ja lähdimme kohti yhtä vakiokohdettamme, Karnaistenkorpea ja Sorvalammen laavua siellä. Tämä oli ensimmäinen retki 2-vuotiaan kanssa, kun mukaan ei otettu mitään kantovälineitä. Pähkäilin etukäteen, että matka (reilu kilometri suuntaansa) oli sellainen, että tyyppi jaksaisi kyllä itsekin kävellä ja jos ei jostain syystä jaksaisi, niin voisin napata hänet joksikin matkaa reppuselkään. Muutenkin olimme liikkeellä kevyin varustein; repusta löytyi vain eväät ja repun pohjalle unohtunut muovipussi, joka osoittautui erityisen mukavaksi unohdukseksi. Tätä kirjoittaessani jäin muuten pohtimaan, että miksi minkäänlainen ea-pakkaus ei automaattisesti kuulu näiden spontaanien pikkuretkien varusteluetteloon. Yöretkille kyllä. Ehtiihän sitä sattua ja tapahtua parin tunnin tutkimusmatkallakin ja kun metsässä ollaan, niin haaverin osuessa kohdalle varmasti kaduttaa tällainen ihan turha unohdus. Lupaan siis jatkossa skarpata.

Vaihtelun vuoksi valitsin lähtöpaikaksi Kisakallion läheisen lähtöpisteen. Aina ennen olimme aloittaneet Karnaisten retket Ahvenalammen eteläpuoleiselta parkkipaikalta. Retkiseurani hävisi nopeasti johonkin ensimmäisen mutkan taakse. Koska äänten perusteella tyypit eivät kadonneet kovin kauas, huomioni iskeytyi siellä täällä sammaleesta pilkottaviin vaaleisiin lakkeihin: lampaankäävät olivat valloittaneet metsänpohjan! Vaan mihin ihmeeseen ne saisi jemmattua? Aloitin vanhalla kunnon huppukikalla, mutta kovin pitkälle en päässyt, kun huppu oli jo täynnä. Siinä vaiheessa tajusin kaivella reppuani vähän tarkemmin ja löysin sieltä sen jemmaamani (mahdollisimman räikeän) muovikassin. Ei järin tyylikästä, eli kohtuullisesti nolotti aina kun joku tuli vastaan, mutta ajoi asiansa. Jatkossa en mene metsään potentiaalisena sienestysaikana ilman perintöpärekoria.

Ehdimme kulkea suunnilleen puolet matkasta, kun kesäsään monimuotoisuus muistutti itsestään. Jostain kuului jyrinää. Hups. Lähempänä lähtöpistettä olisin saattanut kääntyä varmuuden vuoksi takaisin, mutta nopean tilannearvion jälkeen päätin, että jatkamme matkaa. Olimmehan kuitenkin menossa kohti laavua, jossa olisi hyvä pitää sadetta ja ukkosta, joka toivottavasti ei sentään räpsähtäisi ihan päälle. En tiedä missä vaiheessa elämää lapset yleensä alkavat pelätä ukkosta (tai alkavatko edes kaikki), mutta olin ihan tyytyväinen siitä, ettei retkiseurani ollut sellaista jyrinää tai edes salamointia pelkävää sorttia. Nurinaa aiheutti vain se, kun jouduin välillä patistelemaan tyyppejä pitkospuiden ja aarrekätköjen ääreltä, että ehtisimme perille ennen ukkosta.

Karnaistenkorpi runsaine lahopuineen on mainio paikka myös kääpäretkeilyyn. Tämä taitaa olla punahäivekääpä.

2-vuotias oli jo varsin taitava sinkoilemaan juurakkoisilla poluilla.

Korkeina huojuvat kuuset, sammalaiset maapuut, tuoreet myrskynkaadot, saniaiset, mättäät, juurakkoiset polut,
lohkareet ja korkeat kalliot tekevät Karnaisista melkoisen satumetsän.

Tätä upeaa ja mystistäkin luonnon uurtamaa kalliota jaksan ihmetellä kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa vielä puiden varjot toivat oman taiteellisen silauksensa sen pintaan.

Patistelu osoittautui lopulta hieman turhaksi ja ehdimme puuhailla laavulla hyvän tovin, ennen kuin ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella maahan. Lopulta saimme ihan kunnon saderymäyksen niskaamme, mutta salamat kiersivät onneksi jostain sopivan etäisyyden päästä. Laavu oli sateen pitämiseen mitä tunnelmallisin paikka, joten mikäs siellä oli ollessa. Pienemmät retkeilijät taas totesivat vastapäisen puuvajan vielä tunnelmallisemmaksi (tai mielenkiintoisemmaksi) mestaksi, joten laavun suojissa oli myös mukavan rauhallista.

Laavun jyrkähköt kalliot houkuttivat märkyydestä huolimatta kiipeilypuuhiin.

Sateen väistyttyä oli aika lähteä kulkemaan takaisin. Matkalla kuurot yllättivät vielä muutaman kerran ja pakenimme niitä puiden alle. Sadevaatteet eivät tosiaan kuuluneet tällä kertaa retkivarustukseen, mutta tämä oli retkiseuran mielestä ehkä päivän hauskin leikki, joten unohdus oli lopulta ihan onnellinen.

Alueen luontoon voi tutustua tarkemmin myös luontopolun rastien avulla.

Aivan loppumatkasta nuori retkiseura alkoi jo vähän väsähtää, mikä näkyi parhaiten nousseina desibeleinä. Moni sanoo, että metsään kyllä mahtuu ääntä, mutta itselläni on tähän vähän kaksijakoinen suhtautuminen. Toki metsäretkillä puretaan ylimääräistä energiaa ja kun lapsista on kyse, niin väistämättähän siinä syntyy vähän ääntä. Haluan kuitenkin opettaa pienelle retkeläisille, että metsä on metsäneläinten koti ja meidän pitää muistaa, että olemme siellä vieraina. Lisäksi Karnaisten kaltaisilla retkeilypaikoilla on syytä huomioida myös muut poluilla kulkijat. Saattaahan olla, että juuri se takanamme kulkeva tyyppi on tullut väsyneenä ja stressaantuneena metsään nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Siksi puutun hommaan, jos äänenvoimakkuus on turhan kova tai jutut menevät muuten tarpeettoman mekkalan puolelle. Käytin hyväksi toteamaani pehmeää hiljennyskeinoa ja aloin itse kuiskailla. Osoitin oksalla istunutta oravaa ja supatin, että sitä pelottaa kova meteli ja jatkoin, että tuotakaan rungolla kiipeilevää pikkuista puukiipijää me ei varmaan metelöidessä oltaisi huomattu. Varsinkin 2-vuotiaaseen tämä taisi tehdä vaikutuksen, sillä vielä useamman kuukauden päästä tyyppi selitti innoissaan, että metsässä ei saa huutaa, koska emäimet voi säikähtää.

Tässä kohtaa valo tippui erityisen kauniisti vesipisaraisen oksiston läpi.
Ainoana aikuisena lasten kanssa retkeillessä valokuvaus on kuitenkin lähinnä nopeaa räpsimistä,
eikä kuva ihan tee oikeutta näylle.

Retken päätteeksi minulla oli täpötäysi muovikassillinen lampaankääpiä ja pari uneliasta retkitoveria. Kotona sieniä putsatessa huomasin, että saaliin sekaan oli sattunut pari typäskääpääkin. Mielenkiintoista, kuinka sieniä käsitellessä ero näiden lajien välillä on selvä (lampaankääpä on harmaanruskea, typäskääpä taas oranssinruskea), mutta ei ole ensimmäinen kerta kun metsässä olen tehnyt tämän lajiparin kohdalla väärään määrityksen. No, lajien opettelussa, oli kyse sienistä, linnuista kasveista tai mistä vain, oppii myös tehokkaasti nöyryyttä. Että koskaan ei ole valmis ja helpoissakin tapauksissa voi tehdä virheitä, jos ei ole huolellinen.

Turistina talkoissa: Askalan kedot

Rautakaudella täällä oli ihmisillä oikein mukavat oltavat – kalaisa vesistö takasi ruokaa yllin kyllin ja elämä oli helppoa. Näin johdattaa oppaamme Viri Teppo-Pärnä meidät Askalan ketojen varhaiseen asutushistoriaan ja kumoaa mahdollisia ennakkoluuloja esihistoriallisen ajan elämän ainaisesta ankeudesta.

Jokimaisemaa voimalaitoksen kupeessa olevalta riippusillalta kuvattuna.

Paimionjokilaaksossa, Askalan voimalaitoksen ympäristössä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista perinnemaisemista, Askalan kedot. Mikään itsestäänselvyys hurmaava, lajistoltaan rikas ketomaisema ei ole, vaan siitä on kiittäminen Paimion seudun ympäristöyhdistyksen sinnikästä, jo yli parikymmentä vuotta kestänyttä puurtamista. Ilman yhdistyksen aktiiveja, lukuisia vuosittain talkooleireillä hikipisaroita vuodattavia ihmisiä, sekä tietysti kesälampaita ja -hevosia, valtoimenaan kukkivasta avoimesta keto- ja niittymaisemasta voitaisiin vain haaveilla.

Pääsin tutustumaan kohteeseen SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän ja Maatiainen ry:n yhteisellä retkellä. Harvemmin osallistun tällaisille opastetuille luontoretkille, mutta ehkä pitäisi. Toki tunnelma oli kuin Matkavekan ryhmämatkalta Pärnuun, kun bussimme kaarsi Askalan voimalaitoksen pihaan (ja peruutti sieltä kilometrin kapeaa tietä takaisin paikkaan, jossa olimme alunperin aikoneet jäädä kyydistä) ja keräännyimme alkuesittelyyn. Hetkessä kuitenkin upea, asiantunteva oppaamme Viri ja mahtava, perinnemaisemista innostunut porukkamme, johon mahtui niin kasvi- kuin hyönteisosaajia sekä maiseman- ja tunnelmanfiilistelijöitä, sai unohtamaan omat ryhmämatkaennakkoluulot ja muut tarpeettomat rajoitteet. (Huom. Jos ne Pärnuun matkat ovat yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia kuin tämä reissu, ilmoittaudun heti mukaan sellaiselle.)

Askalan kedot kuuluvat kokonaisuudessaa Naturaan ja niiden ydinosa on nykyisin Metsähallituksen omistuksessa.

Perinnemaiseman hoito suunnitellaan pienpiirteisesti pohtien aina tarkkaan, millainen hoito mihinkin sopii. Tämän rinneniityn niitolla pyrittiin erityisesti hillitsemään metsäapilan leviämistä. Niittämättä oli kuitenkin jätetty muutama koreana kukkiva lämpäre.

Lampaiden laitumia rajaavat perinteiset riukuaidat.

Tunnistusohjeet kesälampaisiin.

Jyrkän rinteen katajakedoilla on perinteisesti laiduntanut hevosia. Nyt laidunnuksessa on ollut kuitenkin pari vuotta taukoa, mikä näkyy jo kasvillisuudessa.

Askalan kasvillisuus vie kedoilla vierailevan menneisiin aikoihin, jopa tuhansien vuosien taakse. Alueen pitkästä asutushistoriasta kertovat rautakauteen kytkeytyvät arkeofyytit, kuten tummatulikukka, sikoangervo, ahdekaura, ketokaunokki ja nurmilaukka. Yksittäisinä lajeina niitä löytyy toki muualtakin kuin rautakautisilta asuinpaikoilta, mutta yhdessä esiintyessään ne ovat vankka todiste siitä, että ihminen muokkasi täällä maisemaa jo rautakaudella.

Vasemmalla tummatulikukkien komeat kukinnot, puiden lomasta pilkistää Askalan voimalaitos.

 Ei mikä tahansa ruohomätäs vaan yksi Askalan ketojen sykähdyttävimmistä lajeista – nimittäin (pidätäthän hengitystäsi) ahdekaura!

Tummatulikukka (Verbascum nigrum) lähikuvassa.

Kukkakärpänen tummatulikukalla. Kuvasta erottuvat kukan palhojen violetit karvat, jotka ovat yksi tärkeä tulikukkalajien tunnistamisessa käytettävä tuntomerkki. 

Ketoneilikka lienee yksi kuvauksellisimmista ketokasveista. Miten hurmaavalla tavalla siinä yhdistyvätkään herkkä, pikkuruinen kukka ja voimakas, jopa ällönräikeän pinkki väri.

Lauhahiipijä ketoneilikalla.

Jos yksi ketoneilikkakuva vielä. 

Päivän ohjelmana oli tutustua alueen historiaan ja luontoon sekä perinnemaisemien hoitoon. Vierailu oli ajoitettu vuosittaisen ketotalkooleirin yhteyteen ja pääsimme myös osallistumaan talkootöihin. Tajusin, että edellisistä perinnemaisematalkoista oli ehtinyt vierähtää jo pari vuotta, eikä niittäminen näköjään ole kuin pyörällä ajo. Eli siitä ei välttämättä ole paljoa apua, jos joskus on muistaakseen osannut niittää. Vaativien opettajien hyvällä opastuksella viikate onneksi alkoi pikkuhiljaa heilua jo ainakin lähes oikein. Niittämisen lisäksi pystytimme heinäseipäitä ja opettelimme riukuaidan tekoa. Minulle aidan pystyttäminen oli ihan uutta hommaa ja hurjan mielenkiintoista!

Työvälineiden huolto ja oikeaoppinen säilytys on näissä hommissa älyttömän tärkeää. Haravia ei saa jättää lojumaan heinikkoon ja viikatteet on ripustettava niin, ettei niihin voi vahingossa törmätä. Viikatteita teroitettiin kaiken aikaa sekä töiden lomassa että tauoilla. Tylsiä työkaluja ei siis käteensä saanut ja tahkonpyörittäjille riitti päivän aikana kysyntää.

Riukuaitaa varten valmistettiin hitaasti alikasvoksena kasvaneista kuusista vitsaksia. Ennen aitaan sitomista halkaistut vitsakset pitää vielä pehmittää keittämällä. 

Aidantolpat sidottiin kuusivitsaksilla.

Valmis sidos pysyy napakasti paikallaan ja lujittuu vielä vitsaksen kuivuessa. Kuvassa näkyvät myös aitatolppien hiilletyt tyvet, jotka suojaavat tolppia lahoamiselta.

Perinnemaisemien hoidolla autetaan maatalouden muutosten takia harvinaistuneita kasvi- ja eläinlajeja. Hoitotyöhön on sitouduttava vuosiksi, mielellään vuosikymmeniksi, mutta kuten esimerkiksi Askalan kedoilla voi nähdä, sitoutuneisuus todella palkitaan. Perinnemaisemien hoitoon keskittyviä talkooleirejä järjestävät mm. Suomen Luonnonsuojeluliitto ja WWF, ja monet leireistä ovat hurjan suosittuja. Lisäksi järjestetään tietysti myös yksittäisiä talkoopäiviä. Yleisesti ottaen työtä perinnemaisemien parissa riittää enemmän kuin on tekijöitä, eli jos fyysinen talkootyö ulkoilmassa edes hiukan kiinnostaa, niin suosittelen kokeilemaan. Saattaa myös olla, että hommaan hieman hurahtaa. Itseäni viehättää suuresti myös talkoiden sosiaalinen puoli. Tuskin missään muualla eri sukupolvien tekeminen ja jutustelu nivoutuu niin luontevasti yhteen, kuin perinnemaisematalkoissa. Askalan talkooleireille voi muuten osallistua myös lasten kanssa. Järjestäjät jopa toivovat perheitä talkoisiin, koska vain siten saadaan toiminnalle jatkuvuutta ja perinnetaidoille uusia taitajia.

Punainen talo niittyjen keskellä on entinen voimalanhoitajien asuintalo. Nykyään se on Paimion seudun ympäristöyhdistyksen käytössä Kesätalona ja toimii talkoiden tukikohtana. Tunnelmallisessa talossa on myös taidenäyttelyitä ja siellä pidetään kahvilaa kesäsunnuntaisin.

Onninrinteellä kasvillisuutta ja hyönteismaailmaa ihmettelemässä.

Niitetty kasvillisuus nostetaan heinäseipäille kuivumaan. Valitettavasti niin Askalassa kuin monessa muussakin perinnemaisemakohteessa suurin osa kasvillisuudesta joudutaan polttamaan, koska sille ei juuri löydy käyttäjiä.

Heinätöpökatit (Metrioptera roeselii) huolehtivat talkoiden taustamusiikista.

Niityillä havaittiin retken aikana juhannuskimalainen, joka on silmälläpidettäväksi luokiteltu, nykyisin vain Lounais-Suomen niityillä ja kedoilla tavattava laji. Siitä ei tietenkään ole kuvaa, mutta tässä lohdutuksena kivikkokimalainen.

Maisemaa jokilaakson ylärinteeltä kuvattuna.

Nämä houkuttelevat portaat vievät polulle, jota pitkin pääsee kulkemaan pato-altaalle. Kuulemma. Itse en lopulta ehtinyt  tutkimaan polkua tätä kuvaa pidemmälle.

Kotimatkalle lähdettäessä sillalla odotti melkoisen toisenlainen jokimaisema kuin se, jonka olin aamupäivällä kuvannut.