Paloniemen poluilla seestyi mieli

Viime aikoina arki on tainnut hieman kuormittaa. Koska kuormittavat asiat ovat olleet lähinnä vain kivoja ja kiinnostavia, olen havahtunut tilanteeseen vasta viikonloppuisin. Silloin kun on vähän väliä saattanut ärsyttää milloin mikäkin ihan mitätön juttu. Onneksi moiseen ärsytykseen on olemassa ilmainen ja ällistyttävän tehokas lievityskeino: luonto. 

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä intoillaan nyt joka puolella, ja se on kuulkaas ihan mahtavaa. Tuntuu toki äkkiseltään vähän liioittelulta, että jo vartin metsäkävely laskee verenpainetta, mutta näin todella taitaa olla.

Edellisen kerran, kun huomasin turhien asioiden nyppivän mieltä, nappasin mukaani kameran ja pari objektiivia ja suuntasin Lohjalle Paloniemen luontopolulle. Polku kiemurtelee Paloniemen entisen kartanon mailla esitellen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja on notkunut lähiseudun kiinnostavien kohteiden listallani jo tovin.

Luontopolun lähtöpiste.

Aivan ensimmäiseksi polku johdattaa suuren, salaman teloman lehtikuusen luo. Riemastuin, sillä lehtikuusilla on erityinen paikka sydämessäni. Osittain se taitaa johtua Pohjois-Karjalassa vietettämistäni lapsuus- ja nuoruusvuosista, sillä lehtikuuset tuovat mieleeni Nils Ludvig Arppen, laivat (jotka jäivät lopulta tekemättä ja näin myös mahtipontisiin mittoihin kasvanut lehtikuusimetsä säästyi), maailman meret ja seikkailut. Osittain taas lehtikuuset tuntuvat erityislaatuisilta siksi, että ne vievät ajatukset loputtomiin jatkuvaan taigametsään. Ja ovathan ne myös aivan mielettömän kauniita puita.

Salaman koettelema lehtikuusi on kuvassa keskellä.

Reitti jatkui pienen pätkän vaahteroiden reunustamaa tietä. Sellaista, jota pitkin pitäisi kopsutella hevoskärryillä pyhävaatteissa.

Puissa oli juuri se täydellisin vihreän sävy, joka niissä on kun hiirenkorvat ovat juuri auenneet lehden muotoisiksi. Lämpimät yöt olivat tuoneet satakielen rytmittämään lehvästön avautumista. Alkuillasta kukaan ei pistänyt parastaan, mutta jähmeää näppäilyä maustoivat mm. pajulintu, kirjosieppo ja laulurastas. Tunnelma oli ihanan seesteinen ja niin oli mielikin.

Tieltä polku kiipesi mäkeä ylös metsän suojiin. Mäen päältä luontopolun kulkijoita tarkkaili rapistunut huvimaja. Hetken aikaa reitti seurasi vanhaa kivettyä ratsastuspolkua. Taas olisi tarvittu kavioiden kopsetta.

Luontopolun kylttejä tutkiessani mietin, että miksi ne usein tehdään vähän hutaisten. Paloniemessäkin  niiden sisältö oli toki kiinnostavaa, mutta visuaalisuudessa tekijät olivat menneet siitä, missä aita on matalin. Lisäksi pitkien selostusten oheen olisin kaivannut selvästi erottuvia muutaman lauseen poimintoja sisällöstä. Näin sellainenkin, jonka mielenkiinto ei riitä koko tekstin tavaamiseen, saattaisi oppia alueen luonnosta vähän kuin vahingossa.

Metsästä polku laskeutui takaisin tielle ja jatkui kostean niityn läpi kallioisempaan maastoon. Niityillä oli opastaulujen mukaan laiduntanut karjaa, mutta nyt maiseman avoimuuden säilyminen oli ihmiskäsien varassa. Jäin miettimään, oliko jokin erityinen syy, miksi alueelle ei ole palautettu laiduntajia. Iso osa polusta kun kulkee muutenkin juuri hakamailla, joita karja on aikoinaan laiduntanut ja joiden kiinnostava kasvilajisto häviää umpeenkasvun myötä.

Paloniemen poluilla tähän aikaan vuodesta parasta olivat puut. Järeät kuuset, lahopuut, kilpikaarnamännyt, kauniit vaahterat ja puun kokoisiksi kasvaneet tammet.

Myöhemmin kesällä ketokukat kirjailevat avoimet alueet. Sitä aion takuulla palata ihmettelemään. Kielojen kukoistusta ja hurmaavaa tuoksua ei tarvitse edes odottaa kauaa. Siellä täällä niiden lehdet puskivat maasta jo suurina, tiiviinä mattoina.

Kilometrin polun kierrettyäni en enää edes muistanut, mikä aiemmin ärsytti. Metsä oli tehnyt tehtävänsä.

Kevät koristi Karkalin

Karkalin luonnonpuisto on minun lähiluonnonpuistoni. Tuntuu hassulta, että luonnonpuisto voi sijaita parinkymmenen kilometrin säteellä kotiovesta. Henkisesti kuitenkin luonnonpuistoista yli tuhannen kilometrin päässä sijaitseva Kevo tuntuu paljon läheisemmältä. Tämä Etelä-Suomen rehevä lehtoluonto jaksaa edelleen, kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin hämmentää. Aina vain tulee vastaan lajeja, joita en tunnista, maisemia, joiden luulin löytyvän lähimmillään ehkä Skånesta ja tuoksuja, joihin ei liity erityisiä muistoja. Pohjoisessa kaikki on paljon tutumpaa. Tiedän mistä tunturissa kannattaa etsiä sinirikkoja tai sopulinkoloja, ja varvikko tuoksuu pitkän talven jälkeen juuri siltä, miltä varvikon kuuluu tuoksua.

Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä olen myös täysin rakastunut tähän hemiboreaalisen vyöhykkeen tarjoilemaan eksotiikkaan. Siksi valikoinkin pienen kevätiltaretken kohteeksi juuri Karkalin niemen. Pysähdyin ensin Torholan luolan kohdalle. En kömpiäkseni lumoavaa ilta-aurinkoa pakoon pimeään luolaan, vaan koska muistelin, että luolan ympäristössä kasvaa hempeän punertavia sinivuokkoja. Muistikuvani osoittautui oikeaksi. Muutenkin sinivuokot tuntuivat pirskahtelevan väreiltään, kooltaan ja terälehtien muodoltaankin aivan erityisen monimuotoisina juuri noissa Karkalin metsissä.

Äänimaailma oli lämmenneiden ilmojen mukana kirinyt muutamassa päivässä melkoisen matkan kohti, jos ei nyt ihan kesää, niin ainakin kevään loppumetrejä. Olin kulkenut polkua alle sata metriä, kun kuusikosta oli jo kantautunut pajulinnun haikeaa luritusta, kirjosiepon rytmikkäitä säveliä ja sirittäjän kevätriemua pulppuavaa laulua. Metsä tosin hiljeni nopeasti, kun ohitseni käveli iloinen, vähän suurempi retkiseurue.

Torholan luolalta jatkoin matkaa luonnonpuistoon. Muita kulkijoita ei siellä enää näkynyt ja itsekin olin myöhässä parhaiden kuvausvalojen kannalta. Aurinko oli ehtinyt laskea jo hitusen liian alas. Kiersin vain lyhyen luontopolun, mutta jäin toviksi tunnelmoimaan kosteaan lehtoon sen varrella. Toiveissani oli nähdä pähkinähakkeja, vaan tällä kertaa se jäi pelkäksi haaveeksi. Sen sijaan yksi lempilinnuistani, peukaloinen, singahti läheisen maapuun päälle ja päräytti lyhyen, kiihkeän laulunsa, ennen kuin katosi johonkin kauemmas. Yhtäkkiä havahduin karikkeen rapinaan, joka kertoi, että metsän pohjalla käveli joku. Tähyilin tiheää kasvillisuutta ja pian näin häivähdyksen rapistelijalle kuuluvaa harmaata höyhenystä. Pikkuinen tepastelija meinasi jo hävitä maasta puskevan vehreyden sekaan, mutta lopulta sain siitä paremman näköhavainnon, joka vahvisti arvaukseni: pyy. Harvemmin olen nähnyt niitä tuollaisessa miljöössä.

En taida olla ainoa, joka haluaisi pysäyttää ajan juuri tähän aikaan keväästä. Nämä päivät, kun puihin ilmestyy hento, vaalea vihreys, lehtokukat kiirehtivät ammentamaan auringonsäteitä, ja lämpenevät yöt kuljettavat aina jonkun uuden lintulajin pihapuuhun, sujahtavat joka vuosi ohi aivan liian nopeasti.

Satumetsään sandaaleissa

Niin vain kevät humahti kesäksi, tuomet kukkivat ja kuihtuivat pikavauhdilla, ahomansikat ja mustikat ovat muuttuneet kukista raakileiksi ja mäkitervakot hehkuvat tienpientareilla siellä mihin lupiinit eivät ole vielä ehtineet. Kesä yllätti myös puutarhurin ja kasvimaalla kökkijän ja viime aikojen retket ovat suuntautuneet enimmäkseen alle 50 metrin päähän ulko-ovesta. Noillakin retkillä kuitenkin kokee ja näkee yhtä sun toista. Kuopsutukseen saa äkkiä lisää energiaa kun seurailee hetken kimalaisten väsymätöntä uurastusta ja lepohetkiin voi ottaa mallia vaikkapa aurinkoisella kivellä loikoilevalta sisiliskolta. Tuoksumaailmaa hallitsevat tällä hetkellä ruusut ja pihapuuhia rytmittävältä, kohta jo hiljentyvältä, livesoittolistalta löytyvät mm. hernekerttu, laulurastastas, kultarinta, käki sekä läheiselle järvelle asettautunut kuikka. Kuin mökillä asuisi!

Kivikkokimalainen (Bombus lapidarius) työssään

Vaikka on ollut mahtavaa hurahtaa pihaelämään, huomaan että uteliaan tutkimusretkeilijän mieli tarvitsee säännöllisesti myös hieman kauemmas suuntautuvia retkiä. Kauemmaksi lähtemisen ei onneksi tarvitse tarkoittaa satojen tai kymmenienkään kilometrien päähän matkustamista. Niin paljon mielenkiintoista koluttavaa on jo tässä ihan lähiseudulla. Yhden tällaisen lähiympäristöön suuntautuneen tutkimusretken tein kuukausi sitten, äitienpäivänä.

Äitienpäivän valkovuokkoja

Iltapäivällä, useamman sukupolven ja perheen kesken viettyjen juhlien jälkeen, kippasin taaperon päiväunille, pakkasin reppuun kameran, kiikarit ja uimapuvun ja hyppäsin pyörän selkään vailla selvää suunnitelmaa kohteesta. Reitille osui eräs metsä, jota olin aiemmin tutkinut kartasta ja ilmakuvasta ja lisännyt "lähiseudun kiinnostavat retkikohteet" -listalle. Hetken emmittyäni kenkävarustusta - en ollut lähtiessä löytänyt lenkkareita, joten olin liikkeellä tyylikkäällä nilkkasukat ja sandaalit yhdistelmällä - päätin jättää pyörän tien sivuun ja rämpiä syvemmälle metsään. Kesän ensimmäiset hyttyset löysivät hetkessä shortsien ja nilkkasukkien väliin jääneen alueen, mutta onneksi elikoiden määrä oli vielä maltillinen. 

Suuntasin puhelimen karttasovellusta hyödyntäen kohti metsän pohjoisosan puroa ja jäin matkalle osuneeseen notkelmaan kuvaamaan viistossa valossa kylpenyttä tuomiryteikköä. Se oli kuin pikkuruinen viidakko siinä keskellä vanhaa kuusimetsää. Sirittäjän laulu pulppusi lähipuista, mustarastas rapisteli hieman kauempana kuivia lehtiä ja jostain kuului harvakseltaan huojuvan kuusen narinaa. Uppouduin kuvaamaan ympäristöä, ilmassa parveilleita pienen pieniä sääskiä, möngin metsän pohjalla yrittäen löytää sopivaa kuvakulmaa saniaisiin ja unohdin tyystin ajantajun. Juuri tällaisten hetkien takia rakastan valokuvaamista. Harvoin muulloin pystyn niin täysin keskittymään yhteen asiaan ja unohtamaan ympäriltä kaiken muun kuin kuvatessa.

Löydätkö kuvasta tanssivat keijut?

Lopulta jatkoin matkaa alas puron rantaan ja voi millaiseen paikkaan päädyinkin! Kevätlinnunsilmät loistivat miniatyyriaurinkoina ja puron ylle kaatuneet puut sammaloituneine runkoineen ja heleänvihreine lehtineen loivat juuri sellaisen satukirjojen näyn, jossa hetken vietettyään paatuneinkin tosikkomieli vakuuttuu näkymättömän metsän pikkuväen olemassaolosta. Puron toisella puolella tunnelmaa loi vielä vanha autiotalo. Loppuaika kuluikin sitten tätä maisemaa kuvatessa ja rämpien sandaaleissa upottavassa rantahiekassa/-mudassa. Siitä hiekasta löysin myös toisen kulkijan jäljet, joista olin laskevinani viisi varvasta, mutta tarkkaa lajimääritystä en uskaltanut muutaman epäselvän jäljen perusteella tehdä.

Kevätlinnunsilmän kukat jäävät helposti huomaamatta kiireiseltä kulkijalta

Kuka tästä kulki puroon lutraamaan?

Tällaisia pikkuretkiä olen tehnyt tämän kevään/alkukesän aikana aina tilaisuuden tullen. Tarkoitus on myös täyttää seuraavat pari kuukautta sellaisilla, tehdä yksi pidempi kotimaan reissu sekä koittaa malttaa istua koneella kirjoittamassa tänne blogiin niistä.

Korpudden ja Mustion linna

Viikko sitten heräsin pitkästä aikaa huvittelumielessä ennen kuutta. Kevään edetessä olin joutunut toteamaan, että nykyisessä elämäntilanteessa on turha haaveilla kaikessa rauhassa suoritettavasta viikonloppuretkeilystä, jos sitä ei toteuta silloin kun muu perhe vielä vetelee sikeitä. No ei tämä varsinaisesti mikään suuri vahinko ollut, sillä kevätaamut ovat ehdottomasti heräämisen arvoisia. Maisema on vielä yksinkertainen ja jopa rujo. Edellisvuoden puoliksi maatuneet kasvit piilottelevat hentoa vihreyttä, pakkasyö on ehkä peittänyt maan kuuralla, peltoaukeat verhoutuvat sumuun, lehdot tyrkkäävät jo kukkameren ensimmäistä aaltoa ja äänimaisemassa on alkavaa kiihkeyttä, mutta yksittäiset lintulajit saa kuitenkin vielä helposti poimittua korviinsa. Jotain maagisen kaunista siinä oikeastaan aina on.

Usvaa ja aamun kajastusta Bruksträsketillä.

Päädyin lopulta hieman sattumalta, muutaman pellonlaita- ja järvenrantapysähdyksen jälkeen, Mustioon Korpuddeniin, joka oli retkikohteena ihan uusi tuttavuus. Jälkeenpäin suoritettu googlailu paljasti mm. että alue on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen omistuksessa. Lohjanjärven ympäröimä niemi on hurmaava kohde pikkuretkelle vaikkapa lasten kanssa. Niemen kiertää parin kilometrin polku, joka kiipeää rannalta korkealle kalliolle ja tarjoaa sykähdyttävän näkymän järvelle. Siihen jäinkin toviksi ammentamaan aamua. Kuusen latvassa lauloi rautiainen ja rastaita pyöri siellä sun täällä. Järvellä partioi joutsenpari.

Näkymä Korpuddenilta.

Niemen kiertävä polku näytti olevan verrattain vähällä käytöllä ja välillä sai jopa olla tarkkana, että jatkoi oikeaan suuntaan.

Korpuddenin kärki on suojelualuetta, jossa kuusivanhukset saavat kaikessa rauhassa naavoittua.

Kallionlaki saattaa tarjota sydämentykytyksiä korkeanpaikankammoisille.

Korpuddenin retki kannattaa ehdottomasti yhdistää visiittiin Mustion Linnan tiluksilla. Varmasti itse linnassakin kannattaa käydä (internet tietää hehkuttaa mm. upeaa kustavilaistyylistä sisustusta), mutta itse en ole vielä päässyt sisälle asti. Aamuvarhaisella linnan alue oli paksun sumun peitossa ja arvoin siinä hetken, jäisinkö kuvaamaan sitä. Päättelin kuitenkin että sopiva määrä sumua olisi todennäköisesti jäljellä vielä Korpuddenin  kiepauksen jälkeen ja jatkoin matkaa. Onneksi olin oikeassa.

 Huikean kuvauksellinen linnan portti, joka oli tosin niin moneen eri suuntaan vinossa, että sommittelutaidot meinasivat loppua kesken.

Rikkaan ruukkipatruunan 1700-luvun lopulla rakennuttama Mustion Linna on niitä paikkoja, jotka jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen. Pramea kartano ja valtava puistoalue  vanhoine jalopuineen ja antiikin patsaineen, joen rannalla, rosoisen ruukin kyljessä. Että Suomessako muka tällaista? Ihan absurdia. Ja tuollaisena sumuisena aamuna jotenkin ihan tästä maailmasta ja ajasta irroitettua.

 Ja juuri kun luulet ettei absurdimpaa voisi olla, huomaat joen toisella puolen puiden lomasta pilkottavan prinsessalinnan tornin, joka tosin on jäänyt vain torniksi ilman linnaa saati prinsessaa.

Linnan puisto lienee hurmaavimmillaan kesän hieman edettyä ja vehreyden vallattua sen, mutta hieno se oli myös alkukevään hiljalleen väistyvässä usvassa. Mieleeni tuli eräs paksun sumun verhoama aamu Cambridgessa, jolloin tunsin hipsiväni jossain parin vuosisadan takaisessa ajassa ja maisemassa. Tavallaan siinä huhtikuun aamussa oli siis sekä ulkomaanmatka, että aikamatka. Matka, jolta ehti kotiin ennen aamu kymmentä.

Voimalaitos ja Mustion mylly