Satumetsään sandaaleissa

Niin vain kevät humahti kesäksi, tuomet kukkivat ja kuihtuivat pikavauhdilla, ahomansikat ja mustikat ovat muuttuneet kukista raakileiksi ja mäkitervakot hehkuvat tienpientareilla siellä mihin lupiinit eivät ole vielä ehtineet. Kesä yllätti myös puutarhurin ja kasvimaalla kökkijän ja viime aikojen retket ovat suuntautuneet enimmäkseen alle 50 metrin päähän ulko-ovesta. Noillakin retkillä kuitenkin kokee ja näkee yhtä sun toista. Kuopsutukseen saa äkkiä lisää energiaa kun seurailee hetken kimalaisten väsymätöntä uurastusta ja lepohetkiin voi ottaa mallia vaikkapa aurinkoisella kivellä loikoilevalta sisiliskolta. Tuoksumaailmaa hallitsevat tällä hetkellä ruusut ja pihapuuhia rytmittävältä, kohta jo hiljentyvältä, livesoittolistalta löytyvät mm. hernekerttu, laulurastastas, kultarinta, käki sekä läheiselle järvelle asettautunut kuikka. Kuin mökillä asuisi!

Kivikkokimalainen (Bombus lapidarius) työssään

Vaikka on ollut mahtavaa hurahtaa pihaelämään, huomaan että uteliaan tutkimusretkeilijän mieli tarvitsee säännöllisesti myös hieman kauemmas suuntautuvia retkiä. Kauemmaksi lähtemisen ei onneksi tarvitse tarkoittaa satojen tai kymmenienkään kilometrien päähän matkustamista. Niin paljon mielenkiintoista koluttavaa on jo tässä ihan lähiseudulla. Yhden tällaisen lähiympäristöön suuntautuneen tutkimusretken tein kuukausi sitten, äitienpäivänä.

Äitienpäivän valkovuokkoja

Iltapäivällä, useamman sukupolven ja perheen kesken viettyjen juhlien jälkeen, kippasin taaperon päiväunille, pakkasin reppuun kameran, kiikarit ja uimapuvun ja hyppäsin pyörän selkään vailla selvää suunnitelmaa kohteesta. Reitille osui eräs metsä, jota olin aiemmin tutkinut kartasta ja ilmakuvasta ja lisännyt "lähiseudun kiinnostavat retkikohteet" -listalle. Hetken emmittyäni kenkävarustusta - en ollut lähtiessä löytänyt lenkkareita, joten olin liikkeellä tyylikkäällä nilkkasukat ja sandaalit yhdistelmällä - päätin jättää pyörän tien sivuun ja rämpiä syvemmälle metsään. Kesän ensimmäiset hyttyset löysivät hetkessä shortsien ja nilkkasukkien väliin jääneen alueen, mutta onneksi elikoiden määrä oli vielä maltillinen. 

Suuntasin puhelimen karttasovellusta hyödyntäen kohti metsän pohjoisosan puroa ja jäin matkalle osuneeseen notkelmaan kuvaamaan viistossa valossa kylpenyttä tuomiryteikköä. Se oli kuin pikkuruinen viidakko siinä keskellä vanhaa kuusimetsää. Sirittäjän laulu pulppusi lähipuista, mustarastas rapisteli hieman kauempana kuivia lehtiä ja jostain kuului harvakseltaan huojuvan kuusen narinaa. Uppouduin kuvaamaan ympäristöä, ilmassa parveilleita pienen pieniä sääskiä, möngin metsän pohjalla yrittäen löytää sopivaa kuvakulmaa saniaisiin ja unohdin tyystin ajantajun. Juuri tällaisten hetkien takia rakastan valokuvaamista. Harvoin muulloin pystyn niin täysin keskittymään yhteen asiaan ja unohtamaan ympäriltä kaiken muun kuin kuvatessa.

Löydätkö kuvasta tanssivat keijut?

Lopulta jatkoin matkaa alas puron rantaan ja voi millaiseen paikkaan päädyinkin! Kevätlinnunsilmät loistivat miniatyyriaurinkoina ja puron ylle kaatuneet puut sammaloituneine runkoineen ja heleänvihreine lehtineen loivat juuri sellaisen satukirjojen näyn, jossa hetken vietettyään paatuneinkin tosikkomieli vakuuttuu näkymättömän metsän pikkuväen olemassaolosta. Puron toisella puolella tunnelmaa loi vielä vanha autiotalo. Loppuaika kuluikin sitten tätä maisemaa kuvatessa ja rämpien sandaaleissa upottavassa rantahiekassa/-mudassa. Siitä hiekasta löysin myös toisen kulkijan jäljet, joista olin laskevinani viisi varvasta, mutta tarkkaa lajimääritystä en uskaltanut muutaman epäselvän jäljen perusteella tehdä.

Kevätlinnunsilmän kukat jäävät helposti huomaamatta kiireiseltä kulkijalta

Kuka tästä kulki puroon lutraamaan?

Tällaisia pikkuretkiä olen tehnyt tämän kevään/alkukesän aikana aina tilaisuuden tullen. Tarkoitus on myös täyttää seuraavat pari kuukautta sellaisilla, tehdä yksi pidempi kotimaan reissu sekä koittaa malttaa istua koneella kirjoittamassa tänne blogiin niistä.