Kiikalan Kultalähde

Hyyppärän harjualue Kiikalassa on melkoinen aarreaitta ja mielen läikähdysten lähde luonnonharrastajalle. Kolmannen Salpausselän reunamuodostumaan kuuluvat harjut tarjoavat paitsi vaihtelevaa maastoa, myös hienoja vanhoja metsiä, solisevia puroja, kiinnostavaa sammallajistoa, kirkasvetisiä järviä ja lampia, pulppuavia lähteitä, harvinaisia paahdeympäristöjen kasveja ja eläimiä sekä liudan erilaisia soita ja niiden vaihettumisvyöhykkeitä vaikkapa suotyyppien treenaamiseen (koska kukapa nyt ei haluaisi treenata suotyyppejä).

Retkeilijöitä alueella kiinnostaa erityisesti suuri, satumetsän sylissä piilotteleva Kultalähde. Vaikka olin liikkunut Hyyppärän harjuilla joitain kertoja aiemminkin, olin jotenkin onnistunut väistämään tämän kuuluisan lähteen. Ajatuksissa Kultalähteen näkeminen oli kuitenkin silloin tällöin kutitellut ja kun lämpinä alkusyksyn perjantaina piti keksiä pikaisesti kiva alkuillan retkikohde lähiseudulta, tulivat Kiikala ja Kultalähde mieleen.

Lähteelle vievä reitti alkaa leveänä metsätienä, joka pienen kulkemisen jälkeen kapenee juurakkoiseksi poluksi. Korppi klonksutti taivaalta tiedonannon ylimääräisistä kulkijoista metsässään ja palokärki kuittasi hieman kauempaa. Reitti laskeutui harjun rinteitä alas paikoin jyrkästikin ja matkalle osui myös myrskyn kaataman puun järjestämä kiipeilytehtävä. Ympärillä metsä kohosi jylhänä korkealle ja lojui kauniisti sikin sokin pitkin sammaleisia rinteitä. 2-vuotias viuhtoi alas polkua kumppareissaan muksahdellen ja suostui ottamaan kädestä vain kaikkein jyrkimmissä kohdissa.

(Liian) lyhyen kulkemisen jälkeen puiden välistä pilkotti peilityyni vedenpinta. Taivas ja ympäröivät puut heijastuivat veteen niin, että vaikka vesi oli epätodellisen kirkasta, pohjalle näki vain juuri oikeasta kulmasta. Kiersimme lähteen ympäri pysähdellen kuikuilemaan vedenalaista maailmaa. Jossain loiskahti kala ja veteen uponneiden puunrunkojen muodot kuljettivat mielikuvitusta.

Lähteessä lymyilevät rungot sekoittuivat taivaasta heijastuneeseen metsään.

Tämä vedestä tuijottanut hahmo korvineen ja käpälineen laittoi mielikuvituksen lepattamaan. Tuntui, että siltä olisi oikeastaan pitänyt pyytää lupa kuvan ottamiseen.

Luonnontilaisen puron kohtaamisessa on aina jotain erityislaatuista. Niin harvinaiseksi ne ovat käyneet.

Ihmisten, etenkin pienten ja vikkelien, kuvaajana olen ihan onneton. Kuvaukselliset tilanteet kestävät sen silmänräpäyksen, kameran säädöt ovat silloin tietysti ihan mitä sattuu ja tässä ei nyt tarkennuskaan osunut mihinkään.

Kuljimme vähän matkaa eteenpäin puronvarsimetsää tutkien. Ylitimme puron sammalsiltaa pitkin ja palasimme vielä takaisin lähteelle syömään eväitä. Evästauon jälkeen oli aika lähteä kiipeämään satumetsän rinteitä takaisinpäin. Kotimatkalla poikkesimme vielä läheiselle Kiikalan lentokentälle ihmettelemään pienkoneita. Kontrasti metsän siimekseen oli melkoinen, mutta kieltämättä nousevien ja laskeutuvien piskuisten lentokoneiden katselussa on myös oma viehätyksensä.

Liukas puunrunko tarjoili 2-vuotiaalle oivan tasapainoiluhaasteen.

Kaakao ryystettiin viimeiseen pisaraan asti.

Kotimatkalla ilta-aurinko löysi pilvimatosta raon, kultasi sänkipellot ja sävytti maisemaan upeita kontrasteja.