Vain hiihtäminen on tärkeää

No hei vaan blogi! Et unohtunut mihinkään, mutta kiireisen, märän, pimeän ja harmaarähmäisen Etelä-Suomen syksyn tiristettyä suunnilleen kaiken energian ja inspiraation, sait viettää pitkän pätkän hiljaiseloa. Nyt lumentäyteisen, poskipäitä ja nenää nipistelleen, narskuvan ja paukkuvan akkujenlatausloman jälkeen on hyvä hetki puhaltaa tänne taas uutta henkeä. Mielessä ja työnalla on useita pidempiäkin postauksia, mutta vuoden 2017 saa avata tämä kevyt tunnelmointipläjäys erään joululomapäivän leppoisasta 3,5 tunnin hiihtoretkestä järven jäällä. 

Vaikka tykkään rymytä suksilla metsiä ja eniten maailmassa rakastan hikoilla tunturin rinnettä ylös sekä vastavuoroisesti viilettää paljakalta alas sellaisesta sopivasti adrenaliinia nostattavasta rinteestä, lopulta tunturikoivuja väistellen, niin jos haluan keskittyä suksilla tunnelmointiin ja kevyeen olemiseen, suuntaan ehdottomasti jäälle. Umpihankihiihtokin on nimittäin ihan kevyttä hattaraa, kun alustana on pakkaslumi ja mäetön ja pusikoton jää.

Kevyt usva peitti maisemaa ohuina nauhoina. Sijainti himpun napapiirin eteläpuolella sai auringon kiipeämään horisontin yläpuolelle ja värittämään jokaisen ilmansuunnan eri väreillä. Auringon puolella keltaiseen, oranssiin ja vaaleanpunaiseen yhdistyi niiden kanssa riidellyt kirkas vaaleansininen. Varjossa tummansininen yhdistyi punertavaan violettiin ja vaarojen valkoiset laet saivat häivähdyksen kevyttä roosaa. Muualla taivas piirtyi herkän vaaleanpunaisena ja -sinisenä. Hangella risteili porojen, kettujen ja jänisten jälkiä. Edellisenä päivänä jäällä vastaan tuli pieni porotokka, mutta nyt luonto tuntui täysin pysähtyneen. Lähtiessäni korppi tarkkaili maisemaa rantakoivusta, mutta muita eläimiä en muista nähneeni tai kuulleni.

Kun aurinko alkoi laskea, valot jyrkkenivät ja sävyt tummenivat. Poskia nipisti eikä vasemman käden peukalo olisi enää millään tahtonut pysyä lämpimänä. Mutta se maisema, eihän siitä olisi millään saanut kyllikseen. Kaikki ne värit, usva ja pakkaslumen kuorruttamat koivut. Lopulta maltoin kääntyä takaisin. Paluumatkalla en enää jäänyt kuvaamaan. Nyt se tietenkin vähän harmittaa. Kirkkaanpunaiseen taivaanrantaan mustina piirtyneet suipot vanhat kuuset ja toisella puolen taivasta syvää tummansinistä vasten valkeina hohtaneet lumiset metsät jäivät ikuistettavaksi jollekin tulevaisuuden sydäntalven retkelle.

Jälkikäteislisäyksenä vielä suhmuinen kännykkäselfie onnellisesta hiihtelijästä. Onnellista, innostavaa ja retkikästä vuotta 2017 ihan jokaiselle!