tiistai 23. toukokuuta 2017

Paloniemen poluilla seestyi mieli


Viime aikoina arki on tainnut hieman kuormittaa. Koska kuormittavat asiat ovat olleet lähinnä vain kivoja ja kiinnostavia, olen havahtunut tilanteeseen vasta viikonloppuisin. Silloin kun on vähän väliä saattanut ärsyttää milloin mikäkin ihan mitätön juttu. Onneksi moiseen ärsytykseen on olemassa ilmainen ja ällistyttävän tehokas lievityskeino: luonto. 

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä intoillaan nyt joka puolella, ja se on kuulkaas ihan mahtavaa. Tuntuu toki äkkiseltään vähän liioittelulta, että jo vartin metsäkävely laskee verenpainetta, mutta näin todella taitaa olla.


Edellisen kerran, kun huomasin turhien asioiden nyppivän mieltä, nappasin mukaani kameran ja pari objektiivia ja suuntasin Lohjalle Paloniemen luontopolulle. Polku kiemurtelee Paloniemen entisen kartanon mailla esitellen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja on notkunut lähiseudun kiinnostavien kohteiden listallani jo tovin.

Luontopolun lähtöpiste.
Aivan ensimmäiseksi polku johdattaa suuren, salaman teloman lehtikuusen luo. Riemastuin, sillä lehtikuusilla on erityinen paikka sydämessäni. Osittain se taitaa johtua Pohjois-Karjalassa vietettämistäni lapsuus- ja nuoruusvuosista, sillä lehtikuuset tuovat mieleeni Nils Ludvig Arppen, laivat (jotka jäivät lopulta tekemättä ja näin myös mahtipontisiin mittoihin kasvanut lehtikuusimetsä säästyi), maailman meret ja seikkailut. Osittain taas lehtikuuset tuntuvat erityislaatuisilta siksi, että ne vievät ajatukset loputtomiin jatkuvaan taigametsään. Ja ovathan ne myös aivan mielettömän kauniita puita.

Salaman koettelema lehtikuusi on kuvassa keskellä.

Reitti jatkui pienen pätkän vaahteroiden reunustamaa tietä. Sellaista, jota pitkin pitäisi kopsutella hevoskärryillä pyhävaatteissa.

Puissa oli juuri se täydellisin vihreän sävy, joka niissä on kun hiirenkorvat ovat juuri auenneet lehden muotoisiksi. Lämpimät yöt olivat tuoneet satakielen rytmittämään lehvästön avautumista. Alkuillasta kukaan ei pistänyt parastaan, mutta jähmeää näppäilyä maustoivat mm. pajulintu, kirjosieppo ja laulurastas. Tunnelma oli ihanan seesteinen ja niin oli mielikin.


Tieltä polku kiipesi mäkeä ylös metsän suojiin. Mäen päältä luontopolun kulkijoita tarkkaili rapistunut huvimaja. Hetken aikaa reitti seurasi vanhaa kivettyä ratsastuspolkua. Taas olisi tarvittu kavioiden kopsetta.

Luontopolun kylttejä tutkiessani mietin, että miksi ne usein tehdään vähän hutaisten. Paloniemessäkin  niiden sisältö oli toki kiinnostavaa, mutta visuaalisuudessa tekijät olivat menneet siitä, missä aita on matalin. Lisäksi pitkien selostusten oheen olisin kaivannut selvästi erottuvia muutaman lauseen poimintoja sisällöstä. Näin sellainenkin, jonka mielenkiinto ei riitä koko tekstin tavaamiseen, saattaisi oppia alueen luonnosta vähän kuin vahingossa.






Metsästä polku laskeutui takaisin tielle ja jatkui kostean niityn läpi kallioisempaan maastoon. Niityillä oli opastaulujen mukaan laiduntanut karjaa, mutta nyt maiseman avoimuuden säilyminen oli ihmiskäsien varassa. Jäin miettimään, oliko jokin erityinen syy, miksi alueelle ei ole palautettu laiduntajia. Iso osa polusta kun kulkee muutenkin juuri hakamailla, joita karja on aikoinaan laiduntanut ja joiden kiinnostava kasvilajisto häviää umpeenkasvun myötä.


Paloniemen poluilla tähän aikaan vuodesta parasta olivat puut. Järeät kuuset, lahopuut, kilpikaarnamännyt, kauniit vaahterat ja puun kokoisiksi kasvaneet tammet.




Myöhemmin kesällä ketokukat kirjailevat avoimet alueet. Sitä aion takuulla palata ihmettelemään. Kielojen kukoistusta ja hurmaavaa tuoksua ei tarvitse edes odottaa kauaa. Siellä täällä niiden lehdet puskivat maasta jo suurina, tiiviinä mattoina.

Kilometrin polun kierrettyäni en enää edes muistanut, mikä aiemmin ärsytti. Metsä oli tehnyt tehtävänsä.

6 kommenttia:

  1. Juuri tuo on se hetki kun haluaisi ajan pysähtyvän. Että tuo hento vihreys säilyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se. Nyt on taas parissa päivässä hujahdettu melkoinen harppaus kevään hennoista sävyistä kohti kesän tummanvihreää.

      Poista
  2. Tunnistan niin tuon viikonloppuärsytyksen! Ehkä pitäisi joka lauantaiaamu käydä pienellä metsäkävelyllä ihan yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin pitäisi! Jos vaikka ottaisi tavaksi napata lauantain aamukahvin mukaan metsään :)

      Poista
  3. Pakko hei sanoa noista luontopolkukylteistä, että olen itse miettinyt usein samaa, mutta sitten, kun "pääsin sisälle" siihen, minkälaiset tahot niitä tekevät ja minkälaisin resurssein, en enää yhtään ihmettele. Usein niistä vastaa kunnan ympäristöyksikössä joku, jolla on asiantuntemusta muttei välttämättä lainkaan graafista silmää - paitsi ehkä hyvällä tuurilla - ja usein tämä joku on vielä kesätyöntekijä tai harjoittelija, jolle nakitetaan sekalaisia hommia, kuten kylttien uusimista. :D

    VastaaPoista
  4. No juu, ei varsinaisesti yllätä tieto, että kyltit tekee "se, joka sattuu ehtimään". Ymmärrän myös, että budjetti on luultavasti näissä hommissa se minimi tai mielellään vielä vähemmän, mutta ehkä kuntien kannattaisi miettiä, että ne kyltit on polulla vuosia ja aika moni ihminen ehtii niiden ohi kulkea.

    VastaaPoista